Maro ja Flaccus saivat olla ankarassa pinteessä, piilossa kun olivat viinipuristimen ammeessa, josta tirkistellen he saivat tietää koko uutisen sivuhaaroineen päivineen.
Cassius ja Brutus murhanneet Caesarin Capitoliumissa.
— Brutus? kuiskasi Maro: sitten ovat kai Caesarien päivät menneet samalla tavalla kuin vanha Brutus lopetti kuninkaitten!
— Ja Brutus pakomatkalla Hellasiin yllyttämään helleenit roomalaisia vastaan.
— Eläköön Brutus! huudettiin puutarhassa.
— Sittenpä saamme mekin elää, hoksasi nokkela Flaccus. Caesar on kuollut, ylistäkäämme Brutusta, toistaiseksi.
* * * * *
Monta vuotta oli kulunut, kun entinen atheenalainen ylioppilas, Quintus Horatius Flaccus käyskenteli Sabinilaisvuoristossa olevan huvilansa puutarhassa. Tämän huvilan hän oli saanut ystävältään Macaenasilta, joka aivan vieressä itse Tiburissa istuskeli komeassa maalaistalossa.
Horatius oli nyt sangen kuuluisa runoilija, mutta kuitenkin sama kuin athenalainen ylioppilas. Kohtalo tai jumalat olivat leikitelleet hänen elämällään, mutta runoilijapa oli pitänyt sitä taivahaisten hauskana juhlana, johon hän oli satiirilla vastannut.
Caesarin murhan jälestä oli nimittäin Brutus paennut Kreikkaan ja siellä saanut niin hyvän vastaanoton, että athenalaiset olivat pystyttäneet hänen kuvapatsaansa ja pestanneet joukkoja hänelle Antoniusta ja niitä toisia vastaan, joiden joukossa oli sairas Octavianus (vastainen Augustus). Horatius tungettiin sotilaaksi ja hän johtikin todella legioonaa Philippin taistelussa, jossa Brutus kaatui. Runoilija, joka ei ollut sotilas, pakeni ylivoimaa ja saapui Roomaan, jossa hän amnestian, sovitusjulistuksen jälkeen pääsi kirjuriksi kaupungin laitokseen. Samaan aikaan hän oli alkanut runoilla, Mecaenas hänet keksi, ja hän sai palkkiokseen maatalon. Augustus keisari ihaili häntä ja tarjosi hänelle sihteerin paikan, mutta Horatius kieltäytyi, osaksi sen tähden, ettei hän koskaan voinut tätä imperatoria pitää muuna kuin vallan kaappaajana, osaksi sen tähden että hän ennen kaikkea rakasti vapautta ja riippumattomuutta.