Nyt hän käyskenteli puutarhassaan, jonka hedelmäpuut hän itse oli ymppäillyt. Hän poimiskeli ruusuja ja hyasintteja, sillä hän odotteli kävijää, rakasta vierasta, vanhaa Athenan aikuista ylioppilastoveria, Publius Virgilius Maroa, joka oli yhtä mainittava maineeltaan kuin Horatius, vaikka ei ollutkaan "julaissut" käsin kirjoitettuna Aeneistaan.
Viiniköynnösmajassa oli pöytä katettuna; vanhaa massialaista ja falernilaista oli jo jäissä. Ostereita ja ankeriasta oli siinä; vohla ja muutama viiriäinen olivat varrasta odottamassa paistinhuoneessa; puutarhan hedelmiä oli poimittuna; kahta henkilöä varten katetulta pöydältä puuttui vain kukkia.
Vähäinen kirjoitustaitoinen orja juoksenteli puutarhaveräjän ja kyyhkyislakan väliä tähystämässä odotettua vierasta.
Runoilija seisoi juuri käsiään pesemässä vesiammeen ääressä lopetettuaan kukkien poimintansa, kun joku häntä taputti olalle:
— Virgilius! Mitä tietä olet tullut?
— Mäkien yli Tiburista, Mecaenasin luota.
— Tervetuloa, tulitpa mitä tietä tahansa, vaeltaja, istu, raukea, puoliympyrääni kotiviljeltyjen olivien varjoon, sillä aikaa paistinvarras sirisee ja hakkuuraudat käyvät! Tässä näet turpeeni, joka on edustavinaan maailmaa…
Ensi tervehdyksistä ja kysymyksistä oli päästy, ja ystävät olivat asettuneet pöydän ääreen. Isäntä oli kyllä epikurolainen, eli nautinnon ihailija, mutta voidakseen nauttia, täytyy pysyä kohtuudessa, ja ateria oli roomalaistavan mukaan arvosteltuna varsin kodikas, itsessään yksinkertainen, mutta loistokas.
Sitten tuli maljain vuoro, ja viini herätti muistot, huolimatta siitä että sen unhotusta suovan ominaisuuden väitetään sammuttavan niitä.
— No, sinähän olit sodassa, sinä poika? alotti Virgilius.