SVEDENBORG. Hiljaa! Tuossa tulee suuria herroja…
FEIF (katsoo ympärilleen). Horn ja Gyllenborg!
(Horn ja Gyllenborg tulevat oikealta etualalle).
HORN (katsoo kuninkaaseen päin). Nukkuuko hän?
GYLLENBORG. Ei. Hänellä on silmät auki ja hän katsoo tuleen.
HORN. Gyllenborg! Me emme ole ystäviä, mutta isänmaan tähden täytyy meidän pitää yhtä.
GYLLENBORG. Aselepo, Horn! Kernaasti!
HORN. Ei ole mikään salaisuus, että kuninkaamme on ruumiillisesti ja henkisesti menehtynyt — kuten yhdellä sanalla sanotaan — loppu! Ja omituista on, ettei enää huomata hänen läsnäoloaan, eikä välitetä hänestä! —- Kulkeneeko leirissä huhuja, en tiedä, mutta kaikkien kesken näkyy olevan hiljainen suostumus, että täällä täytyy tapahtua jotakin, että tänne olemme tulleet, mutta emme mene etemmäksi. Odotetaan salamaa taivaalta, ennettä, maanjäristystä — niin, onpa niitäkin, jotka ovat uneksineet — laukausta!… Ja tämä on, ilman säällistä syytä, itsekullekin niin selviytynyt, että pääkortteerissa seisovat hevoset satuloittuina ja kuriirit valmiina nousemaan selkään, lähteäkseen matkalle.
GYLLENBORG. Minne?
HORN. Tukholmaan, ymmärrettävästi! (Huomaa puhuneensa liikaa, luo Gyllenborgiin terävän katseen). Gyllenborg! Älkää käyttäkö väärin minun luottamustani!