GYLLENBORG. En mitenkään! Käteni, sydämeni! — Jatkakaa!
HORN (ihastuneena kaunopuheisuuteensa). Tuo mies, joka makaa tuolla, odottaa hautaustaan, sillä hän on kuollut, oli kerran kaitselmuksen mies ja menestys seurasi häntä niinkauvan kuin hän kulki vanhurskauden tietä. — Mutta kun hän kahdeksantoista vuotta takaperin tahtoi kulkea omia teitänsä ja itse hallita ihmisten ja maitten kohtaloa silloin nipisti sallimus häntä korvasta ja rupesi sokkosille hänen kanssansa!…
Ja nyt seisoo hän — tai makaa, musertuneena omaa itseään vastaan! Hän on heittänyt pois kahdeksantoista vuotta täyttääkseen valansa: Venäjän Pietari ja Puolan August pitää maasta juuritettaman! Näitten kahden navan ympärillä on hänen elämänsä kiertänyt. Ja nyt: nyt hieroo hän sukulaisuutta Venäjän kanssa — toisena päivänä, ja ystävyyttä Puolan kanssa toisena — ja kaikkea tätä hommatakseen on hän makautunut Norjaan! Norjaan!…
Tämä paradoksi näyttää äärettömältä ilveilyltä. Hän tahtoi usuttaa
Puolan Venäjää vastaan. Mutta sitten hajoitti hän Puolan ja työskenteli
Venäjän kätyrinä! Tahtoi yhtä ja teki toista! Siten leikkii sallimus
niiden kanssa, jotka tahtovat leikkiä sallimusta!
GYLLENBORG. Eikö Horn, joka on niin puhelias, koeta esittää kuninkaalle tuota?
HORN (tarkastaa Gyllenborgia ja jatkaa). En! Minä en tahdo puhua hänen kanssaan. Hän on häväissyt minua ja on minulle vastenmielinen.
GYLLENBORG. Mitä Horn syyttää näistä kuninkaan ja maan onnettomuuksista?
HORN. Yksinvaltaa, ymmärrettävästi.
GYLLENBORG. Yksinvalta ei ole niinkään huono, kun se vain tulee oikeihin käsiin! Mitä?
HORN. Minä en ymmärrä…