— Kannatte pukua, hä, olematta aatelisherra?
— Olen ollut, mutta nyt en ole mitään. Kisälli repäsi silmänsä suuriksi, vetäytyi lähemmäs ja tarkasteli tyystin Steniä.
— Luistaa alaspäin, niinkö? Takaperin, hä? Kovat ajat! Kun varkaat tappelevat, saa talonpoika lampaansa takasin. Niin, niin. Ei ole olemassa ylhäisiä sukulaisia? Eikö hienoja ystäviä edes? Siis yksin maailmassa? Täytyy ruveta sepäksi, kun ei muuksi voi ruveta!
— Niin, jos voin ruveta sepäksi.
— Vai ei mitään! no se on vielä huonompi kuin sinun virkasi, Klaus. Minun nimeni on nähkääs Klaus. No nythän voit olla ylpeä, Klaus. Mutta minä en ole ylpeä ja suon siis mielelläni, että tarjootte mulle haarikkaan, viimeiset olivat minun. — Miltä tuo kana maistui? Se on minusta sitkeän näköistä.
Klaus hiasi hiukan hampaitaan, ikäänkuin ollen purevinaan jotakin sitkeää. Sten vastasi:
— Hyvä kana oli, tahdotteko jotakin pureskeltavaksi?
— Jos voisin olla varmana, että se on syötävää, muuten en siitä välitä. Sillä kun minä jostakin rahan maksan, niin tahdonpa silloin, että se on kelvollista ja maukasta.
Sten tilasi kananpaistia ja uusia oluvia ja jatkoi katkennutta keskustelua:
— Tahdotteko siis suosittaa minua ammattikunnallenne?