— Voiko siihen kukaan vastata? Ei. Meidän täytyy vastata ei, sillä me tiedämme sen osittain ja osittain ennustamme. Mutta minä vastaan näin: Cur tuus benevolentium! Pax!
Hän joi pikarin pohjaan ja nousi kävelemään, päästäkseen turmelemasta puhettaan loppusanojen huonolla käännöksellä.
Sten herra viskausi uudelleen vuoteelleen ja kätki päänsä patjan alle. Hänestä tuntui, että hän oli maannut jo toisen vuorokauden, kun hän heräsi siitä, että joku jalka sangen tuntuvalla tavalla liikuskeli vuoteella. Sten hypähti istualleen ja näki seinäaukosta pilkoittavan aamusen sarastuksen valossa ystävänsä Klaun, joka nähtävästi ei uskaltanut nojautua alaspäin, seisovan yhdellä jalalla ja, pidellen kurkihirrestä kiini, toisella jalallaan etsivän vuoteelta nukkuvaa ystävätään. Hakiessaan hän ähkyi ja hoki: missä sinä! missä sinä! Ja kun hän vihdoin näki hämärikössä Stenin kasvot, asettui hän seisomaan molemmille jaloilleen ja virkkoi:
— Tiedätkö sinä mikä sinä olet, hä? Tiedätkö sinä, että olet löysäläinen? Löysäläinen juuri, irtolainen, joka joudut putkaan, jos et syö toisen leipää, koska sulla ei ole omaa, hä? Tiedä siis, että nimismies on kintereilläsi ja jos et ennen päivän valkenemista ole matkoissasi, niin olet putkassa. Ymmärrätkö?
Sten ymmärsi, että putkasta oli puhe; olihan hän jo yöllä siitä jotakin kuullut. Mutta hän ei ymmärtänyt, miksei ollut lupa kulkea maantietä työnhaussa ja turhaan koki Klaus panna parastaan selittääkseen hänelle, että hänellä täytyi joko olla työtä taikka omaisuutta sen ja sen verran. Sten herra, joka vankilaa kammoi kuin kuolemaa, suostui kumminkin kohta ottamaan hevosensa tallista, jättämään harvoista kultarahoistaan muutamia Klaulle, joka lupasi suorittaa maksut kievarin isännälle; tämä taas ei muuta toivonutkaan, kuin että Sten lähtisi matkoihinsa, koska on rangaistus sillekin, joka irtolaisia pitää talossaan. Sten sanoi sepälle jäähyväiset ja lupasi käydä hänen luonaan Tukholmassa.
Taas istui hän hevosen selässä; kesken unensa oli hänen täytynyt lähteä, lähteä ajettuna majatalosta, paeta vankilaan joutumista. Ja hän päätti vahvasti ajaa pysähtymättä, ennenkuin tuli pääkaupunkiin.
* * * * *
Kahta vuorokautta myöhemmin, eräänä lauvantai-iltana, pysäytti Sten raudikkonsa Brunkebergharjun korkeimmalle kunnaalle, sillä kohdalla, jossa sen katkasee Norrström virran pohjoinen haara. Ensi kertaa näki hän edessään pääkaupungin, tuon merkkipaikan, jossa mahtavat alituiseen taistelivat vallasta. Molempain virranhaarain välisillä pienillä kalliosaarilla lepäsi tuossa tornien ja muurien ympäröimänä se yhteiskunta, johon hänen nyt oli pyrittävä jäseneksi. Taistelu kuningas Kaarlo Knuutinpojan ja arkkipiispa Jöns Bengtinpojan välillä oli kuumimmillaan, mutta Stenille oli yhdentekevää, kumpi heistä oli voitolla, sillä hänen isänsä oli ollut kuninkaan epäsuosiossa ja arkkipiispan suvun ja hänen sukunsa välillä oli vallinnut vanha vihainen riita. Kun nyt iltapäivän aurinko loi vaakasuoria säteitään lippuun, joka liehui linnan korkeimmasta tornista, näki hän siinä Bonde-suvun vaakunan, venheen, kuvastuvan valkoista pintaa vastaan ja siitä hän älysi, kuka sillä hetkellä oli isäntänä. Rauha näytti tosin tällä hetkellä vallitsevan, vaan vaikeaa oli siltä päästä sisään kaupungin portista. Hänen oli kai kaikissa tapauksissa ilmaistava nimensä kirjoihin pantavaksi, ehkä piti hänen tehdä selko matkansa tarkoituksesta, miksi hän tuli ja mistä hän tuli.
Hän oli perin uupunut ja siksi tuntuivat vaikeudet kahta suuremmilta, muurit ylikäymättömiltä. Hän oli kuin piirittäjä, joka siinä mietti parhaita keinoja päästäkseen tuohon kaupunkiin, jossa hän luuli löytävänsä ainoan paikan, missä hän saattoi ansaita leipänsä sillä, mitä hän oli oppinut, kirjallisilla tiedoilla.
Istuessaan siellä kukkulalla vakavissa mietteissään, kuulee hän äkkiä vuoren juurelta iloisten äänien rähinän, johon sekaantuu rumpujen ja huilujen pärinää. Klaaran luostarista tulevan tien mutkauksesta lainehtii esiin iloinen joukko, joka vuoroin häviää vuoren eteläisellä rinteellä olevain vihantain puutarhain taakse, vuoroin taas tulee näkyviin. Saattue lähenee. Etummaisena ratsastaa nuorukainen, seppele otsallaan ja kädessä köynnöksillä kierretty keihäs; hänen perässään huilunsoittajia ja rummunlyöjiä koristettuina tuoreilla lehvillä ja niiden jälessä parvi naamioittuja nuorukaisia, puettuina mitä hullunkurisimpiin roomalaiskreikkalaisiin pukimiin. Mutta viimeisenä ajaa hevoskaakin seljässä turkkiin puettu poika, tuuhea tekoparta leuvassaan ja valkonen tukka, — esittäen talvea. Se oli toukokuujuhlan kulkue, joka oli Klaaran metsikössä käynyt kevättä tervehtimässä. Sten päättää käyttää tilaisuutta hyväkseen, ajaa rinnettä alas ja yhtyy juhlakulkueesen sekä saapuu sen keskessä kaupunkiin kenenkään estämättä, vaikka hän tosin olikin huomaavinaan, että itse porttiholvissa terävä silmäpari häntä tyystiin tarkasteli. Hän ei voinut olla ajattelematta, kuinka vahdin ymmärrettävä johtopäätös: iloiset ihmiset eivät ole vaarallisia, oli koitunut hänen hyödykseen, hänen, joka ei suinkaan ollut erittäin iloinen. Saavuttuaan molempain siltojen yli ja niiden porttien läpi, tuntui hänestä olo turvallisemmalta.