August Strindbergin teoksia ei ole tähän syksyyn asti yhtään suomeksi ilmestynyt ja kumminkin on tämä ruotsalainen kirjailija myönnetty ja myönnettävä maansa viimevuosikymmenien kaunokirjallisuuden edustajista lahjakkaimmaksi, terävimmäksi ja säkenöivimmäksi. Tämä omituinen seikka, joka on sitä merkillisempi, kun ruotsalaista kaunokirjallisuutta kumminkin maassamme vuosittain koko joukko suomennetaan, riippuu epäilemättä suurimmaksi osaksi siitä pelottavasta huudosta, minkä Strindberg on nimelleen hankkinut muutamilla myöhemmillä teoksillaan.

Mutta hänen kirjallinen tuotantonsa on ollut siksi rikasta, että siinä on varaa valita useammankinlaisten suuntain välillä. Onpa Strindberg, paitsi aikansa olojen monipuolisena kuvaajana ja kuvittajana, ehtinyt työskennellä m.m. myöskin todenperäisenä, intohimottomana menneiden aikojen ja vaiheiden kertojana ja osottaa tälläkin alalla tuota hänelle omituista, perinpohjaista ja syvällistä aineensa tutkimista, joka antaa hänen historiallisille tuokiokuvilleen sitä suuremman sivistyshistoriallisen merkityksen. Hänen etupäässä, 14:ltä ja 15:ltä sataluvulta ottamansa kuvaukset, jotka hän on koonnut kolmiosaiseen sarjaan nimeltä "Svenska Öden och Äfventyr", ovat siitä omituiset, että niissä, samalla kuin ne ovat aikansa mitä uskollisimpia kuvia, ilmestyy eteemme yhteiskunta arkiasussaan, ihmiset ihmisinä, talonpojat, porvarit, soturit ja munkit eläen ja toimien kulloinkin aikansa olojen vaikutuksen alla, kärsien niistä ja käyttäen niitä hyväkseen. Ne ovat todellisia ihmisiä, joita Strindberg luo eteemme noissa pienissä, sievissä ja hauskoissa kertomuksissaan, ja siksi nuo kertomukset juuri niin välittömästi ja täydelleen asettavat lukijan käsittämään ja tuntemaan niitä oloja ja aikoja, joilta ne ovat.

Strindbergin historialliset kertomukset, joista nämä neljä tähän kirjaan suomennettua kappaletta ovat valikoidut, ovat siis kokonaan erillään hänen muusta myöhemmästä kirjallisesta tuotannostaan. Ja myöskin useampain muiden historiallisten kirjailijain teoksista ne edellämainittujen ominaisuuksiensa kautta suuressa määrin eroavat. Kertomukset ovat otetut Ruotsin yhteiskunnallisista oloista; mutta koska kehitys Ruotsissa ja Suomessa noihin aikoihin on käynyt ainakin johonkin määrin käsikädessä, valaisevat nuo kuvat siis myöskin meidän maassamme vallinneita oloja. Ja siltäkin kannalta ovat nämä kertomukset myöskin suomalaiselle lukijakunnalle yhtä hauskoja kuin opettavia.

Suomentaja.

VILJELTY HEDELMÄ

Kaksikymmenvuotias herra Sten Ulffot, viimeinen perillinen vanhaa Ulffot sukua, joka on omistanut Uplannissa kolme suurta tilaa, Väringen, Hofstan ja Löfsalan, herää eräänä päiväpaisteisena aamuna 1460-luvun lopulla makuuhuoneessaan Hofstan tilan kartanossa. Hän on nukkunut moniaita tunteja syvää, rauhallista unta, ja nyt hänen levännyt päänsä rupee tarkastelemaan eilispäivän tapahtumia, joilla on ollut siihen määrään ratkaiseva merkitys nuoren herran vaiheisiin, että hän vieläkin on ikäänkuin huumauksissaan, voimatta käsittää, että tuo isku on kohdannut juuri häntä. Hän muistelee ihmetellen noita eilisiä tapahtumia. Nimismies ja vouti olivat tulleet taloon; he olivat kirjoittaneet kirjoihinsa koko talon ja kaikki sen kalustot; olivat lukeneet pergamenttilevystä pitkän jutun ja loppupäätös oli ollut, että Sten herra isäinsä ja omain velkojensa vuoksi oli perin köyhtynyt ja koska Stenin isä ei ollut aikoinaan ollut armelias muita kohtaan, määrättiin pitemmittä mutkitta, että nuoren herran jo seuraavana päivänä tuli muuttaa pois talosta, joka ei enää ollut hänen omansa. Ja Sten herra, joka ei koskaan ollut tottunut käsittämään elämää raskaalta kannalta siitä yksinkertaisesta syystä, että eläminen hänelle aina oli ollut kevyttä, hän ei osannut panna tätäkään sydämmelleen. Köyhyys oli hänelle vielä ainoastaan sana, jolta puuttui vastaavaa todellisuutta; hilpeällä mielellä hän siis nyt hyppäsi vuoteeltaan ja riipasi päälleen ainoan komean samettitakkinsa ja ainoat brabanttiverkaiset housunsa.

Hän laski kultarahansa ja kätki ne povelleen, sillä nyt häntä rupesi aavistuttamaan, että niillä oli jokin merkitys. Sen jälkeen laskeusi hän arkitupaan. Se oli aivan tyhjä; tämä ei häneen kumminkaan muulla tavoin vaikuttanut, kuin että hän nyt mielestään hengitti siellä keveämmin. Seinään kiinnitetyllä pöydällä näkyi pyöreitä renkaita merkkeinä oluthaarikkaista, joista toimitusmiehet siellä edellisenä päivänä olivat juoneet olutta. Hän ajatteli, että olisipa renkaita voinut olla useampia, jos hän itse olisi ollut mukana, tuo nyt oli niin itaran näköistä. Päivä kuvasi kivilaattialle ikkunain värikkäitä kuvioita, joten laattia oli mitä ihanimman mosaiikkiteoksen kaltainen; hänen sukuvaakunansa, sudenkäpälä [ulf = susi], loisti kuudessa eri kuviossa punasten neliöiden keskessä ja Stenin teki hyvää polkasta noihin punasiin neliöihin, juuri käpälän kohdalle, tunnustellakseen eikö käpälä värähtäisi; mutta aina kun hän asetti jalkansa kehään, kuvautui käpälä hänen keltaisen, hirvennahkaisen kenkänsä kaudolle ja kun hän astui askeleen eteenpäin, siirtyi se hänen rinnalleen, punaisen täplän veripilkkuna helottaessa hänen valkoiselta samettitakiltaan; musta käpälä haarallaan olevine kynsineen ikäänkuin raastoi veristä sydäntä. Silloin tunsi nuorukainen sydämmensä valtavasti sykähtävän ja hän meni ulos huoneesta. Kapeita kiviportaita myöten kapusi hän yläkertaan, jossa hänen vanhempansa eläessään olivat asuneet. Kaikki mitä irtonaista ja kodikasta siellä oli ollut, joka juuri kodin kodiksi tekee, se oli poissa, kannettu, kiskottu, lakastu pois. Olipa koko asunto kuin kallioon veistetty kokoelma hautakammioita, mutta valmistettuja ruumiittomia sieluja varten, joilla ei enää ole ruumiillisia tarpeitakaan.

Ainoastaan jälkiä oli elämästä jälellä. Neljästä nelikulmaisesta harmajasta täplästä sillalla saattoi vielä nähdä, missä sänky oli ollut, kaksi mustaa viirua merkitsi pöydän sijan ja niiden välinen laattia oli kenkäin kuluttama ja kantanaulojen kuopille painama. Tummahtava täplä seinässä osotti mihin vanhuksen oli ollut tapana nojata päätään, kun hän levähtääkseen oikasi sen taaksepäin. Liedestä oli sinkoillut hiiliä ja ne olivat polttaneet laattian mustankirjavaksi. Äidin huoneessa oli vielä seinään kiinnitetty kivitaulu, joka kuvasi neitsyt Maariaa lapsi sylissään; Maaria katselee siinä toivokkailla silmillä lastaan, aavistamatta, että hänellä on polvellaan vastainen rangaistusvanki. Sten herran valtasi omituinen ahdistus tuota katsoessaan ja hän käveli edelleen. Salaoven kautta nousi hän ullakolle ja sieltä katolle. Allaan näkee hän sieltä koko tuon laajan maa-alueen, jota hän äsken on omakseen sanonut: lehteväin kunnasten keskessä vihantina lainehtivat pellot, joissa touko vielä äsken häntä varten kasvoi helimoidakseen ravinnoksi kaikille niille, joiden tuli laittaa hänelle vaatteet ja ruoan, hoitaa hänen hevosensa, hänen koiransa, hänen haukkansa, hänen karjansa. Edellisenä syksynä hän tässä seisoi katsomassa, miten hänen väkensä häntä varten kylvi ruista; nyt oli vennon se siitä leikattava ja korjattava aittoihin. Äsken sai hän määrätä, milloin tuon välkkyvän virran kalojen elinmitta oli täysi; äsken sai hän vielä käskeä, koska petäjän tuolta aholta tuli kaatua ja koska oli pyydettävä riista metsästä; kuuluivatpa itse tuon äärettömän avaruuden eläjät, linnutkin, hänelle, vaikka olisivat lentäneet itse Itävallan mahtavan keisarin alueelta. Vielä hän ei voinut käsittää, ettei hänellä enää ollut mitään tästä kaikesta, sillä hän ei ollut koskaan ollut mitään vailla eikä hän siis tiennyt mitä omistaminen on; sanomatonta tyhjyyttä hän vain tunsi ja synkältä kajasti hänelle maisema. Vasta saapuneet pääskyt liitelivät viserrellen hänen ympärillään ja uusivat vanhoja pesiään räystään alla; toiset löysivät pesänsä, toiset eivät; näiltä oli syksyinen sade ja talvinen tuisku särkenyt hapraat savimajat ja pudottanut ne taloa ympäröivään suojahautaan; mutta olipa savea pellolla, vettä virrassa ja kortta joka mättäällä ja kodittomuuden aikana oli heillä koti joka pensaassa ja joka ladossa katto-olkien alla; huoletta ne metsästelivät ilmavassa alueessaan, valitsivat itselleen puolisot ja viettivät hilpeät häänsä sinervässä kevätilmassa, jossa lemusi lehteensä puhenneiden koivujen ja kukkivain havupuiden tuores tuoksu, tuulahdus laihon vehmasta kasvua ja pientareen pajukon hunajaisia helpeitä. Hän käveli kattoharjaa pitkin ja asettui seisomaan viiritangon varaan. Ja katsellessaan siitä valkoisten keväthattarain vilkasta kulkua, tuntui hänestä, kuin olisi hän lennellyt satujen ilmalaivassa pilvien keskitse ja kun hän siitä taas katsoi maahan tuntui se hänestä multaläjän ryhmäkkeeltä, joka oli viskattu alas jostakin taivaan riinteeltä. Mutta hänessä kyti epämääräinen tunne, että hänen nyt juuri täytyi lähteä tuonne alas kaivelemaan mullikkoon etsiäkseen ruokaansa; hän tunsi, että hän jaloiltaan oli kiinni maassa, vaikka hänen harhailevat katseensa valloillaan purjehtivat ylhäällä hopeankuultavain pilvien keskessä.

Kun hän laskeutui alas ahtaita ullakon portaita myöten, tuntui hänestä kuin hän olisi laskeutunut johonkin puristavaan purasimenreikään, jossa hän hiertyi yhä tiukemmalle ja tiukemmalle. Hän kävi puutarhassa ja katsoi kuinka omenapuut tekivät kukkaa. Kuka oli poimiva hedelmän näistä puista, jotka hän oli istuttanut, ja joiden hedelmänkantoa hän vuosikausia oli odotellut? Hän pilkisti tyhjään talliin; kaikki hevoset olivat poissa, paitsi yhtä pattijalkaista raudikkoa, jolla hän ei koskaan ollut viitsinyt ratsastaa. Koiratarhassakin hän kävi, mutta näki siellä ainoastaan kymmenen tyhjää koppia. Silloin hänen sydämmensä katkeruus kuohahti, sillä hän tunsi, että häneltä oli riistetty ne ainoat elävät olennot, jotka häntä olivat rakastaneet. Kaikki muut, ystävät, vanhat palkolliset, mökkiläiset ja päiväläiset, olivat vähitellen, sitämukaa kuin talo köyhtyi, kylmenneet, vaan nämä olivat pysyneet entisellään. Hän ihmetteli, ettei hän ollut tuota kaipuuta tuntenut itse päärakennuksessa, mutta hän unhotti, että hän siellä oli kaipuuseen vähitellen tottunut.

Sten herra käveli pihalle. Siellä hän näki näyn, joka tuota pikaa palautti hänet olevaan todellisuuteen. Nelipyöräisissä, kahden härkäparin vetämissä vankkureissa oli vuorenkorkuinen kasa talouskapineita ja huonekaluja; alimmaisena oli vanha, taideleikkauksilla koristettu tammisänky, mahtavat vaate- ja tavarakaapit, jotka olivat raudoitetut kuin linnat varkaiden varalle, sekä työpöydät ja ruokapöydät; niiden päällä arkituvan penkit, kukkamaalauksilla koristetut, äidin kangaspuut ja isoisän korkeaselkäinen nojatuoli ja ylinnä hänen oma kätkyensä sekä pieni rukousjakkara, johon polvistuneena äiti niin monaste oli rukoillut kehdon vieressä; oli kasottain keihäitä, miekkoja ja kilpiä, joiden avulla esi-isät kerran olivat valloittaneet ja puolustaneet koko tätä vihannoivaa maata, josta hänen nyt oli määrä lähteä ulos avaraan maailmaan ansaitsemaan leipänsä otsansa hiessä. Kaikki nämät kuolleet esineet, jotka paikoillaan ollen olivat olleet osia hänestä itsestään, makasivat nyt siinä kuin ruumiit, kuin juurineen maasta kiskotut puut; siinä oli ääretön muistojen rovio, jonka hän olisi tahtonut sytyttää palamaan.