Hiljaisesti näppäili Sten ensiksi muutamia säveliä kitaralla toipuen sillävälin hämmästyksestään; ihmisjoukko hänen ympärillään asettui kuin meri myrskyn jälestä. Mitäpä hän laulaisi? Alhaalta nousi kuumia huuruja häntä kohden, oluen, viinin ja palaneen vahan katkua, joten hän meni melkein huumauksiinsa; silmäinsä edessä näki hän yhdessä mylläkässä punaisia kasvoja, valonvälkettä, tynnyreitä, köynnöksiä ja kukkia. Hänen sormensa hivelivät kitaran kieliä eikä hän voinut löytää, mitä hän etsi; alhaalla laattialla vallitsi vihdoinkin täysi äänettömyys, mutta saattoihan jo seuraavassa tuokiossa tuo monipäinen peto pitkästyä odottamiseen, käydä kärsimättömäksi ja hyökätä hänen kimppuunsa. Silloin sattuivat hänen katseensa noihin sinisiin silmiin ja pehmosiin, valkosiin poskiin, joissa vielä oli punaisia täpliä, jälkiä hänen suuteloistaan, kitaran äänet rupesivat soimaan ja hän tunsi vastakaikua omassa rinnassaan. Soitettuaan hetkisen helakasti rupesi hän heikolla äänellä, joka kumminkin vähitellen sai vahvuutta, laulamaan lapsena oppimaansa romanssia, provenkalisten lemmenlaulujen tapaan. Hän innostui omasta laulustaan ja oli ennen pitkää täydellisesti laulunsa mielialan vallassa.

Hän kuvaili siinä muinaisajan ritaria, joka asui linnassaan jylhän vuoren rinteellä ja sieltä ankaruudella ja säälittä kohteli ympäristön asukkaita. Ritarilla oli poika, jota hän aikoi samanlaiseksi jälkeisekseen. Vaan lumivyöry tuli, hautasi linnan ja sen haltijan alleen, — poika vain pelastui; mutta hän ei ollut mitään, ei omistanut mitään, rakastui lopuksi mökin tyttöön ja hänestä tuli mökin onnellinen asukas.

Vaatimaton laulu, mutta sydämmeen käypä. Kuulijat olivat liikutetut, ja Sten sai täydellisen anteeksiannon. Toiset tytöt tosin arvelivat, että siinä olisi voinut olla enemmänkin rakkautta, mutta Sten vastasi, että sitä kyllä tulee jälestäkäsin. Vaan samassa astui tuo hyvänluontoinen neuvosmies laulajan luo, kiitti laulusta, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja lähti hänen kanssaan kävelemään erääseen sivuhuoneeseen, jossa hän istutti Stenin penkille ja itse asettuen kädet ristissä hänen eteensä lausui teeskennellyllä tuomarinpontevuudella:

— Se oli laulu se, herrani, vaan nyt on luulemma puheenkin vuoro! Teillä on suru sydämmessänne, ettekä ole oikealla retkellä. Luikahdittehan passitta sisään kaupunkiin, niin, niin, te näette, että täällä kyllä pidetään miehistä huoli eikä niitä niin paljo olekaan, ettei niitä lukea jaksaisi.

Sten säikähti jo aivan pahanpäiväiseksi, vaan tuo hyväluontoinen neuvosmies tyynnytti häntä, pyysi häntä istumaan ja kertomaan vaiheensa, sitten heistä tulisi ystävykset.

Huomaten, että hänen tarinansa kaikissa tapauksissa täytyi tulla kerrotuksi, suostui Sten mielellään kertomaan sen kahdenkesken ystävälliselle henkilölle, jolta siltäkin ystävällinen mieliala saattoi olla poissa jo huomenna, kun viini oli lakannut vaikuttamasta. Hän kertoi senvuoksi kaikki, salaamatta mitään. Kun hän oli lopettanut, virkkoi neuvosmies:

— Nyt siis haette tointa, voimiinne ja kykyynne soveltuvaa; te osaatte kirjoittaa, hyvä, kaupunki tarvitseekin juuri kirjurin, sillä tänä iltana tuli yksi paikka aukinaiseksi.

— Vaatevarastossako? kysyi arasti Sten, synkästi aavistaen, että kohtalo hänelle oli juuri sen paikan valmistanut.

— Siellä juuri.

— Tuo miesparka erotetaan siis virastaan varomattomuutensa takia?