— Luonnollisesti. Kaupunki on valtakunnan avain. Niiden joukossa, jotka vartioivat avainkaappia, ei saa olla pettureita.

— Sitä paikkaa en voi ottaa vastaan, selitti Sten muistaen sitä ystävyyttä, jota onneton kirjuri oli häntä kohtaan osottanut.

— Toisen kuolo, toisen leipä! Häpeättekö astua ruumiin yli? Mitäpä on vaelluksemme täällä muuta, kuin taistelua hengestä; istumme ja vaanimme, että toinen kuolisi ja kannettaisiin edestämme pois? Kuinka tuli minusta neuvosmies? Joo, minä odotin, että kuusi neuvosmiestä edestäni kuoli. Kuinka pääsen pormestariksi? Niin, minä saan odottaa kunnes hän, joka on tuolla etuhuoneessa, kuolee edestäni. Ja sitä saan ehkä odottaa kauan, lisäsi hän huoaten. — Mitä tuohon eron saaneeseen tulee, tunnen vilpitöntä sääliä häntä kohtaan, mutta samalla olen iloinen, että te pelastutte pulasta.

— Mutta hänellähän on vaimo ja lapsia?

— Hyvin surullinen on heidän laitansa! Vaan kun mies nyt itse tavallaan on luopunut toimestaan, niin on se vapaa ja jos te ette halua ottaa sitä vastaan, niin ette suinkaan tee itsellenne ettekä hänelle palvelusta. Meidän kesken sanoen, ajattelimmehan kyllä vähän kukin mielessämme samoin kuin hän, mutta sellaista ei saa tuoda ilmi. Minä olen vanha mies, herraseni, ja olen jo nähnyt elämää. Se on nyt kyllä nurinkurista ja kieroa, mutta eihän sitä pirukaan voi auttaa. Vielä on samettitakkinne puhdas, vaan huomenna se on jo likanen, ylihuomenna repaleinen ja tiedättekö mikä sitä seuraavana päivänä olette? Ette enää aatelisherra, vaan seikkailija, löysäläinen. Totelkaa neuvoani, nuori mies! Hankkikaa leipää niinkauan kuin sametti kestää, ja koettakaa sitten pitää puolianne. — Miettikää nyt päivän ehdotustani ja tulkaa maanantai aamuna raastupaan. Hyvää yötä, olkaa ymmärtäväinen!

Sten nousi ja meni suureen saliin. Mutta siellä oli hänestä nyt autioa ja tyhjää, kun jo häärahvas oli poistunut. Väsyneenä ja monenlaisten mielenliikutusten masentamana, päätti hän mennä kotiinsa.

Majataloon päästyään ja makuuhuoneeseen kiivettyään rupesi hän tarkastelemaan samettitakkiaan. Viiniä oli sen päälle kaadettu, maantien tomu oli siihen painanut ruskean leimansa, kainalojen alta oli sen hiki syönyt, — se oli sangen surkean näköinen. Hän meni maata ja nukkui ihmetellessään, missähän kaupungin rautavaaka mahtoi siaita. Yöllä hän näki unta tanssivansa kuolemantanssia vaatekirjurein kanssa, tappelevansa raadoista, — heräsi, nukkui taas rautavaakaa ajatellen, ajatellen helliä jäähyväisiä samettitakilleen ja päättäen varmasti hankkia leipää ensiksi yhdelle suulle ja sitten kahdelle.

* * * * *

Kaunis toukokuu ei pitänyt lupauksiaan. Vielä satoi lunta omenakukkain päälle eikä aurinkoa näkynyt kahteen viikkoon. Kaksi kamalaa viikkoa on Sten, Ulffot suvun, Väringen, Hofstan ja Löfsalan tilusten omistajain, viimeinen jälkeläinen, seisonut kylmässä, kosteassa vaatevarastohuoneessa merenpuoleisen sataman varrella. Aikuisesta aamusta myöhään iltaan on hän seissyt siinä, kynä kovettuneiden sormien lomassa, ja kirjoittanut paperille kaikkia vaatteita ja vaatelajeja, joita äsken avautunut laivaliike oli ruvennut tuomaan kaupunkiin. Ei hän oikeastaan ymmärrä, miksi ne ovat muistiin kirjoitettavat, miks'ei yhtähyvin kirjoiteta katukiviä, lumihiuteita taikka vedenpisaroita; mutta hän on noudattanut vanhojen neuvoa ja hän puristaa huulensa kokoon aina kun hänet valtaa kysymisen halu. Läpi sen huoneen, jossa hän seisoo, kulkee myötään kantajia ja kauppiaita, joiden jaloissa kulkeupi lunta ja lokaa sisään ja joiden matkassa raaka ulkoilma vapaasti virtaa huoneeseen. Vaatemytty toisensa perästä viskataan suunnattoman suurelle pöydälle ja niistä pölähtää ilmaan pilvellinen tupehduttavaa tomua. Vielä häntä ei ryvitä, mutta hän tuntee, että hengitys käy vaikeammaksi eikä se kevene siitä, että hän näkee, miten vilu on polttanut rakoille hänen valkoset kätensä ja muuttanut ne punasiksi pahkaroiksi. Eräänä päivänä hän meni parturiin ja sai siellä kuvastimessa nähdä kasvonsa. Hän luuli, että siinä hänen edessään oli toinen ihminen, sillä eipä hän tuntenut omikseen noita laihtuneita, kellertäviä kasvoja, täynnä ihonäppylöitä ja pörröttävää parransänkeä. Hänen jalkansa oli lumi räntä ja kosteus niin turmellut, ettei hän voinut käyttää tavallisia kenkiä, vaan täytyi hänen kulkea kallokkaissa. Valkosen takkinsa oli hän vaihtanut pitkään ruskeaan kauhtanaan ja töyhtölakin asemasta oli päässä leveälierinen hattu. Kun palkka oli huono, täytyi hänen syödä hyvin huokeahintaisissa ruokapaikoissa ja niissä sai ainoastaan suolaista ruokaa, johon tottumatonna hän rupesi potemaan keripukkia. Kerran hän siitä valitti eräälle vanhemmalle toverilleen, mutta silloin tämä nuhteli häntä, sanoi, että oli ihmisiä, jotka tekivät enemmän työtä kuin Sten eivätkä saaneet palkkaa ollenkaan, itse hän ei ollut syönyt tuoretta ruokaa sittenkuin jouluksi. Tämä toveri, sama mies, joka vietti häänsä raastuvan kellarissa, kadehti Steniä siksi, että tämä jo niin nuorella ijällä oli saanut samanlaisen paikan, jota hän itse oli odottanut kymmenen vuotta.

— Toiset ihmiset saavat kaikki ilmaiseksi tässä maailmassa eivätkä kumminkaan ole tyytyväisiä.