Sten kadehti miehen verrattain lujaa terveyttä, hänen paleltumattomia käsiään ja jalkojaan, ja hänen talttunutta maailmankatsantoaan. Hän taas selitti, että Stenin kaikki kärsimykset johtuivat siitä, että poikaa oli kasvatuksessa hemmoteltu eikä opetettu työtä tekemään, ja sen vakuutuksensa uudisti hän kerran toisensa perästä.
Elämäntaistelussaan tunsi Sten ruumiinvoimainsa lopulleen riutuvan; toveri selitti, että jos hän kaatuikin, niin kaatui hän rehellisessä taistelussa, jota ei aatelisritarin suinkaan tarvinnut hävetä. Stenin mielestä hänen sielunvoimansakin höltyivät tässä alituisessa, murhaavassa numerojen kirjoittamisessa, vaan toveri väitti, että syy ei ollut työn, vaan kasvatuksen.
Kaikki vika siis kasvatuksessa! Ja kumminkin hänellä oli ollut kaksi hoitajatarta ja kotiopettaja, opettaja rooman ja kreikan kielissä, opettaja tanssissa, soitannossa ja runonteossa! Tuota hän ei voinut käsittää! Mutta onneton hän oli, siitä hän ei päässyt.
Nyt hän jo tiesi, missä rautavaaka siaitsi. Mutta mitäpä siitä apua! Hän oli erään messun aikana tavannut tytön kirkossa, mutta tämä oli säikähtänyt hänen muuttunutta muotoaan ja toverit vaatevarastossa kertoivat sittemmin, että tyttö oli sanonut Stenin niin pahasti kuihtuneen. Vielä lisäksi he kertoivat, että rautavaa'an hoitajalla oli vähän rahaa koolla, hän antoi tyttärelleen huolellisen kasvatuksen ja tahtoi häntä hyviin naimisiin, joten siellä ei kirjuripojan kannattanut kenkiään kuluttaa.
Eräänä päivänä Sten lopullisesti kyllästyi numerojen kirjoittamiseen tuossa pimeässä putkassa. Mieluummin mitä ruumiintyötä tahansa kuin tätä loppumatonta kirjoittamista, josta ei koskaan näkynyt jälkiä eikä tullut päätä! Hän jätti paikkansa. Se tapahtui keskellä kuuminta kesää. Hän käveli katua ylös, toista alas, ilman päämäärää ja ilman toivoa. Ajattelematta mitään, tarkasteli hän teloja ja kylttejä, ikäänkuin niistä hakeakseen selvitystä hämärälle elinkysymykselleen. Hänen katseensa kiintyivät suureen hevosenkenkään, joka riippui tangon nenässä. Vanhat muistot heräsivät hänessä, muistot kievarista, raudikosta ja maantiestä. Pihalta kuului vasarain kalsketta. Hän pistäysi pajaan ja näki rotevakasvuisen miehen, joka sepitti hevosenkenkää. Hidasta työtä se oli, mies läähätti ja hikoili vasaraa heiluttaessaan. Mutta Stenistä oli hilpeän näköistä, kun säkeneet räiskivät alasimen ympäri ja lämmin siinä myös näytti olevan. Mutta sepästä ei se näyttänyt olevan hauskaa, hän keskeytti työnsä, istahti hirren pätkälle ja katseli synkin silmin miten rauta alasimella jäähtyi. Ja taas, ikäänkuin pahan omantuntonsa ajamana, haki hän ahjosta tulisen raudan ja tuli takasin vielä alakuloisempana. Hän laski raudan alasimelle ja istahti sitä katsomaan, ikäänkuin odotellen että se itsestään siinä olisi muuttanut muotoaan. Sitä tehdessään käännähti hän niin päin, että Sten näki hänen kasvonsa ja samassa hän tunsi Klaun. Heti meni hän tämän luokse ja tervehti tuttavallisesti. Klaus katseli häntä ensiksi kummastellen ja tunnettuaan vihdoin Stenin, heittäysi hyvin kylmäksi. Vaan äkkiä kirkastuivat hänen kasvonsa, ikäänkuin hänessä olisi syntynyt uusi ajatus:
— Kuules, vieläkö sinä olet vapaana? Vapaanahan Sten kylläkin oli.
— Sinusta täytyy pyhän Ansgariuksen nimessä tulla seppä. Nyt vasta näen sinusta, että olet sepäksi syntynyt. Ihme, miten sitä toisinaan voi nähdä hullusti. Sullehan on kasvaneet kädet, sittenkuin viimeksi tavattiin ja kätevyyden saavutat pian.
— Eiköhän se ole kovin vaikea ammatti mulle, joka en ole siihen nuoruudestani harjaantunut.
— Vaikeaa! Mitä hittoja, ei se ole vaikeampaa kuin mikä muu ammatti tahansa. Sille nimittäin, jolla on siihen taipumusta. Kuules, meidän täytyy ruveta hyviksi ystäviksi. Me laitamme, että täällä tulee oikein hauska. Mestari istuu kapakassa kaiket päivät ja me saamme täällä työskennellä kahden.
Stenistä oli tämä tarjous niin hyvä kuin joku toinenkin ja hänestä
Klaus tuntui olevan kuin tuki. Hän suostui siis.