— Pikkunen hupakko voi kysyä enemmän kuin kymmenen viisasta voi vastata, virkkoi pappi, painaen vaimonsa kättä.
— Mutta huonostihan on silloin laita viisaiden viisauden, sillä mitä he sitten vastaavat, kun viisas kysyy, kun kaikki maailman viisaat tulevat kysymään, intti vielä tuo pikkunen hupakko.
— Silloin ne vastaavat, että he eivät tiedä mitään, kuiskasi pappi.
— Olisit sanonut sen ääneen, olisit sanonut sen tänään kirkossa.
Eihän omatuntosi kumminkaan ole tyytyväinen sinuun tänään.
— Siis täytyy minun saada omatuntoni vaikenemaan, sanoi pappi, ja suuteli vaimoaan, joka juuri oli ehtinyt etehiseen.
— Sitäpä et voi, väitti vaimo, et niin kauan kuin pidät minusta ja kaikkein vähimmin tällä tavoin.
He kopistivat lumen jaloistaan ja astuivat pieneen pappilaansa, jossa heitä vastaan juoksi kaksi pientä, tervettä poikaa suutelemaan isää ja äitiä. Vanhemmat olivat äärettömän tervetulleet senkin vuoksi, että maukas sunnuntaipäivällinen odotti valmiina kirkosta palaavia.
Pappi heitti päältään pitkän, ruumiinmukaisen kirkkokauhtanansa ja pukeusi porvarilliseen arkitakkiin, jossa asussa hän ei kumminkaan koskaan näyttäytynyt seurakuntalaistensa silmäin edessä. Pöytä oli katettu. Laattia oli lumivalkoinen ja siihen sirotetut havut tuoksuivat metsältä. Isä siunasi ruoan ja perhe asettui syömään, niin iloisena ja maailman tyytyväisenä, kuin jos ei sydäntä olisi koskaan särkynyt ylevämpiä tarkoituksia varten.
* * * * *
Lumi oli sulanut, maa huurusi ja uhoili siittämisen halusta. Pappila oli keskellä sitä yksitoikkoista Uplannin lakeutta, jossa Rasbon pitäjä sijaitsee. Mihin vain silmä katsoi, näkyi ainoastaan kivikkomaata, savikkopeltoa ja siellä täällä lomassa katajapehkoja, jotka näyttivät maata myöten ryömivän välttääkseen alituista tuulta. Kaukana taivaan rannassa näkyi metsänrinnan korkeimpain puiden latvoja, ikäänkuin vajoamaisillaan olevan laivan mastoja. Tupansa eteläiselle puolelle oli pappi istuttanut muutamia puita ja muokannut kappaleen maata, johon hän oli kylvännyt talven yli kestäviä kukkia ja kasviksia, joita, äkkinäiset kuin olivat kylmään ilmanalaan, oli täytynyt talveksi peittää oljilla. Pieni puro, joka tuli pohjoisesta päin, metsästä, oli juuri siksi suuri, että siinä saattoi ruuhella soutaa kun pysytteli keskellä virtaa.