Kun pappi asteli kotiinsa vaimonsa rinnalla, joka oli kuunnellut messua, kysyi häneltä hänen vaimonsa lauhkealla, mutta nuhtelevalla äänellä:
— Uskotko itse tuota mitä sanoit?
— Sinä olet omatuntoni, eukko rakas, ja tunnet ajatukseni. Säästä siis minua hiukankaan, sillä nuo lausumani sanat lyövät minua kuin ruoskat.
— Ota vain vastaan se kuritus. Sinä tunnet ripistä, että näiden aviopuolisojen liitto ei ole oikea avioliitto. Sinä tiedät, että nainen tuo on marttyyri, jonka henki voidaan pelastaa ainoastaan sen kautta, että hän saa eron miehestään; sinä tiedät sen, ja kehotat häntä kulkemaan turmiotaan kohden.
— Kirkolla näetkös, on ylevämmät tarkoitukset, jotka eivät salli sen ajatella pikkuihmisten mukavuutta ja hyvinvointia.
— Minä luulin, että ihmisten hyvinvointi, heidän onnellisuutensa, olisi kirkon ylevin tarkoitus. Mikä on sitten kirkon ylevämpi tarkoitus?
— Jumalan valtakunnan lisääntyminen maan päällä, vastasi pappi vähän mietittyään.
— No niin, Jumalan valtakunnan, virkkoi vaimo. Mutta Jumalan valtakunnassahan on ainoastaan onnellisten asuinsijat — siis pitää kirkon tehdä ihmiset onnellisiksi?
— Niin, korkeammalta kannalta katsoen!
— Korkeammalta? Voiko sitä katsoa kahdelta kannalta?