Miehen puolestaan täytyy kohdella vaimoaan arvokkuudella, koska vaimo on miehen kunnia ja mies siten kunnioittaa itseään vaimossaan. Niinpä sanoo Paavalikin kirjeessään Korinttilaisille, seitsemännessä luvussa, neljännessä värsyssä, johon Grationon kirkkosääntö juuri perustuu: Vaimolla ei ole itsellään valtaa ruumiinsa yli, vaan miehellä.
(Huntupäinen ruumis vavahti kiireestä kantapäähän saakka, vaan mies nyökytti hyväksyvästi papin sanoihin. Pappi, joka nyt loi katseensa vaimoon, muutti äänensä sydämmellisemmäksi.)
Kun opetuslapset tulivat Jesuksen luo ja kysyivät, saisiko mies erota vaimostansa, vastasi hän ja sanoi: Mitä Jumala on yhdistänyt, sitä ihmiset älkööt erottako. Ja siitä syystä ei kirkko myönny avioliiton hajoittamiseen. Kun maallinen laki nyt myöntää eroa muutamissa tapauksissa, on se tullut tavaksi ihmisten pahuuden tähden eikä sitä kirkko voi hyväksyä.
Elämä ei ole mikään kukkaistarha eikä meidän pidä siltä liikoja vaatia. Hän itse, joka siinä nyt saarnasi, oli myöskin naimisissa. (Tähän aikaan oli katoolisten pappien vielä lupa mennä naimisiin.) Siksi hän saattoikin olla ratkaisijana tässä kysymyksessä; hän tiesi, miten toisen aina täytyy mukautua toisen mukaan, jos mieli välttää riitaa ja toraa. Hän oli itse vihkinyt nämä nuoret aviopuolisot ja nähnyt heidän ensi lempensä onnen, hän oli ristinyt heidän lapsensa ja nähnyt isyyden ja äitiyden pyhittävän heidän rakkautensa. Hän palautti heidän muistoonsa noita haihtumattomia hetkiä, jolloin he eheimmiten nauttivat elämästä ja tulevaisuus oli koittavana kesäpäivänä heidän edessään. Näiden muistojen nimessä pyysi hän heitä ojentamaan toisilleen kätensä ja unhottamaan kaiken, mikä oli tapahtunut sittenkuin eripuraisuuden henki oli päässyt heidän sydämmiinsä. Tämän kristillisen seurakunnan läsnäollessa pyysi hän heitä uudistamaan sen liiton, jonka he itsekkäisyydessään olivat koettaneet rikkoa.
Hetken ajan vallitsi nyt kirkossa syvä äänettömyys ja jännityksellä odottava seurakunta siirtyi tungeskellen lähemmäs alttaria.
Aviopuolisot seisoivat liikkumattomina.
Silloin näytti pappi käyvän kärsimättömäksi ja äänellä, joka vapisi surua ja vihaa, alkoi hän taas puhumaan.
Hän puhui vanhempain velvollisuudesta lapsiaan kohtaan, Jumalan vihasta leppymättömiin sydämmiin, ja hän sanoi suoraan, että avioliiton tarkoitus ei ollut ensinkään olla huvitteluna kuumaverisille ihmisille, vaan keinona suvun lisääntymiseen ja — tähän pani hän erittäinkin painon — kasvatukseen. Sitten antoi hän heille viikon miettimisaikaa ja käski heidän mennä rauhassa.
Tuskin oli hän viime sanansa lausunut ja viitannut kädellään jäähyväisiksi, kun jo tuo nuori nainen käännähti ja lähti. Kylmänä ja tyyneenä hän kulki väkijoukon keskitse ja katosi suuren käytävän kautta.
Mies viivähti tuokion ja kääntyi sitten ristikäytävää kulkemaan, josta päästiin ulos pienen portin kautta.