Kun portti pamahti kiinni Stenin selän takana, tunsi hän, että hän nyt oli ainaiseksi suljettu ulos yhteiskunnasta ja hän kokosi sielun ja ruumiin voimansa viimeiset tähteet, tehdäkseen lopullisen päätöksen. Mutta hänen tahtonsa oli lamaantunnt ja ajatuksensa seisahtunut. Oli tullut hämärä. Hän jatkoi kulkuaan kaltevaa katua alas merenpuoleiseen rantaan päin, aivan kuin jos häntä olisi johtanut maan vetovoima, joka veti alaspäin. Hänen jalkansa osuivat kulkemaan kapeaan solaan, joka oli aivan pimeä, likanen ja haiseva. Mutta hän käveli edelleen, käveli ohkasta valonviirua kohden, joka loisti solan päästä. Hän saapui vesiportille, joka oli jätetty raolleen ja jonka läpi kuun säteitä pääsi tunkeutumaan katveikkoon. Avattuaan portin seisoi hän laajan vedenkalvon reunalla, jota Siklasaaren päältä nouseva kuu hopeoi. Veden loivat laineet leikkivät tasaisesti kuutamossa ja hienonen, mereltä päin käyvä tuuli toi raittiita lehahduksia ulapalta. Sten astui portin edustaiselle kapealle kynnykselle ja veti portin taakseen lukkoon, ajattelematta tarkemmin mitä hän teki. Samalla rupesivat kaikki kaupungin kellot läppäämään iltasoittoa ja muureilla oleva vahti pärisytti rummulla iltataptonsa, kehottaen ihmisiä käymään levolle. Sten otti lakin päästään, lankesi polvilleen ja rukoili. Rukoiltuaan nousi hän seisomaan, käänsi selkänsä meren puolelle, laski käsivarret ristiin rinnalleen ja ojentaen katseensa tähtiä kohden antoi hän ruumiinsa vaipua taaksepäin, ikäänkuin levolle laskeutuessaan.
Kimalteleva vedenkalvo avautui kuin musta hauta, joka heti taasen sulkeutui, ja pinnassa näkyi suuri pyöreä kehä, kuin gloria pyhimyskuvissa; se laajeni, siitä kasvoi useampia renkaita, jotka ohentuivat ja tasoittumistaan tasoittuivat. Aavikon loivat laineet palasivat kohta takasin ja leikkivät hyppien kuutamossa kuin eivät äsken olisi säikähtäneetkään.
YLEVÄMPIÄ TARKOITUKSIA
Niin oli kylmä pienessä maalaiskirkossa, että hengitys huurusi savuna papin ja laulavain kuoripoikain suusta. Olkia oli levitetty kirkon savilaattialle, että sanankuulijat, jotka seisaaltaan messua kuuntelivat, tarkeneisivat myöskin polvistua, jota heidän täytyi tehdä aina kun pojat pientä tiukua soittivat. Paljo oli kirkossa väkeä tänään, sillä odotettiinpa harvinaista tapausta jumalanpalveluksen jälestä. Papin piti näet varottaa kahta riitaista aviopuolisoa, jotka elivät epäsovussa, mutta jotka eivät saaneet erota, kun eivät olleet tehneet varsinaista aviorikosta; kumpanenkaan ei myöskään tahtonut karkurina luopua kodistaan eikä lapsistaan. Messu-uhri oli päättynyt ja kirkuvalta kaikui "miserere" vilusta väriseväin äänien sitä laulaessa. Punasena helotti päivänpaiste jäisiä ikkunoita vastaan, sytytettyjen vahakynttiläin valoa ei näkynyt ollenkaan, ne kuultivat vain keltasina täplinä, jonka ympärillä lämmennyt ilma huurusi kuin keväinen auer.
Agnus Dei, qvi tollis peccata mundi, veisasi pappi ja pojat lauloivat, seurakunnan yhtyessä: miserere! Siinä kuului syviä, karkeita miesääniä ja kimeitä, hentoja naisääniä. Miserere, armahda meidän päällemme!
Epätoivoisena hätähuutona kaikui viimeinen miserere, ja samassa astuivat molemmat aviopuolisot katveesta esiin ja lähtivät kävelemään suurta käytävää myöten alttaria kohden. Mies oli pitkä ja romuluinen, ruskea parta, keinuva käynti. Nainen pieni, hentonen olento, sirot piirteet ja pehmoset, sulavat liikkeet. Huntu peitti puolittain hänen kasvonsa, joten näkyvissä oli ainoastaan surevannäköiset, siniset silmät ja palanen kalpeita poskia.
Pappi rukoili hetkisen ääneti itsekseen ja kääntyi sitten seurakunnan puoleen. Hän oli nuori mies, vielä vajaata kolmenkymmeninen, jonka terveet, hyväntahtoiset kasvot eivät oikein näyttäneet soveltuvan hänen papilliseen pukuunsa eikä niihin ankariin sanoihin, joita hän lausui. Molemmat aviopuolisot olivat jo aikuisemmin ripittäneet itsensä hänelle ja piispan erityisestä käskystä hän nyt piti nuhdesaarnansa. Riitaiset puolisot olivat näet käyneet piispan luona ja pyytäneet, että heidän avioliittonsa purettaisiin, mutta tämä ei ollut voinut siihen suostua, kun kanooninen laki myönsi eron vasta synnin tapahduttua, hedelmättömyyden perustuksella muutamissa tapauksissa, sekä jos toinen aviopuolisoista oli karannut kodistaan ja perheestään.
Pappi alkoi puheensa kuivalla, sisällöttömällä äänellä, ikäänkuin hän ei olisi itsekään uskonut mitä hän sanoi.
Avioliiton, sanoi hän, on Jumala itse rakentanut, hän, joka miehen kylkiluusta teki vaimon miestä varten, tälle avuksi. Koska siis mies on ensiksi luotu ja vaimo myöhemmin, pitää vaimon olla miehelleen alamaisen ja totella häntä herranaan.
(Tällä paikalla teki tuo pieni hunnutettu pää liikkeen, ikäänkuin haluten sanoa jotakin).