— Mutta taistelun jälkeen tulee lepo, pisti Sten väliin, vaan tämä ärsytti munkkia, joka tahtoi pitkittä selityksittä suoriutua tästä palkattomasta työstä.
— Sanokaa suoraan mitä haette ja puhukaa totta. Sanokaa näin: En jaksa kaivaa enkä kehtaa kerjätä, siksi tahdon tulla tänne syömään. Sanokaa siten, niin ette valehtele.
Sten tunsi munkin osuneen johonkin määrin paikoilleen ja vastasi koristelematta:
— Olette valitettavasti oikeassa.
Hämmästyen tästä odottamattomasta myöntymisestä ja hieman mieltyen Stenin lapselliseen käytökseen, vei munkki Stenin peremmäs puutarhaan ja jatkoi keskustelua:
— Tunnen elämänvaiheenne ja ymmärrän mielialanne ja olemuksenne salaisuuden. Kun luonto saa itsekseen vaikuttaa, syntyy siitä loistavia tuloksia; kun ihminen sekaantuu asiaan ja tahtoo auttaa, tulee siitä epäonnistunut tekele. Te luulette, että viljelys on kehitystä; se on ainoastaan sairaloista kehitystä. Katsokaa tätä päärynäpuuta. Se on vesa eräästä päärynäpuusta Santa Luciasta Espanjasta, jossa sitä on viljelty viisisataa vuotta. Teistä on mainiota, että se voi kasvaa kauniita hedelmiä, jotka meistä hyvältä maistuvat. Mutta niin ei luonto ajattele; se on luonut makean hedelmätertun siementen vuoksi, joiden tulee lisääntyä ja jatkaa sukua. Katsokaas tätä hedelmää, kun halkasen sen! Näettekö siinä siemeniä! Ette. Viljelys on riistänyt siltä siemenet. Ja katsokaa tuota omenaa, joka loistaa noin punakylkisenä! Se on englantilaisen omenapuun sekaletta. Siinä on vielä siemeniä, vaan jos niitä kylvän, ei niistä koskaan kasva hedelmääkantavaa puuta. Ja jos tulee kylmä talvi, paleltuu tämä arka sekakasvi, mutta kotiperäinen, happamen hedelmän kasvava omenapuu säilyy. Ei pidä ruveta ihmisiä viljelemään, varsinkin kun se aina tapahtuu muitten kustannuksella. Meidän maamme, meidän karu ilmanalamme, ei se sovi sellaiseen hedelmäviljelykseen! Olenko puhunut kylliksi selvään? Surkuttelen teitä, nuori mies, mutta auttaa teitä en voi! Beati possidentes, onnelliset ne, jotka ovat ehtineet pitää varansa. Vanhempanne pitivät kerran varansa, vaan eivät kyenneet saavuttamaansa säilyttämään.
Sen jälkeen kääntyi hän puhumaan jokapäiväisistä asioista kuljettaen
Steniä porttia kohden.
— Näkyy tulevan aikuinen talvi tänä vuonna, ainakin pihlajanmarjoista päättäen.
Oli saavuttu portille, munkki avasi sen kohteliaasti ja virkkoi:
— Hyvästi, herraseni!