— Nykyisellä?
— Niin, Ulffotin suku on saanut väistyä kaikista tiluksistaan ja suvun viimeinen jäsen lienee seikkailija, joka on koetellut yhtä ja toista, pystymättä mihinkään.
— Mitä sanot, mitä? Hm, se on toinen asia, mitä sellaisella voi tehdä?
— Ei siitä ei ole hyötyä eikä kunniaa; suita meillä on kyllin syömässä eikähän tämä ole mikään ruokkimislaitos.
— Niin juuri, virkkoi priori. — Mutta kuka hänelle sen sanoo. Tyytymättömänä ei saa koskaan laskea ketään luostarista, se oli pyhän Dominikon viisain ja kauniin sääntö. Tahdotko sinä, veli Franciscus, mennä puutarhaan puhuttelemaan tuota nuorta miestä? Selitä hänelle vähän, varota häntä, niin, sinä ymmärrät! Mutta me jatkakaamme, taloudenhoitaja!
Veli Franciscus oli pitkä mies, uhkaavan näköinen ja tuumiltaan tympäsevä, jota käytettiin vierottamaan luostarista sellaisia pyrkijöitä, jotka eivät olleet, kuten palvelevain veljesten oli tapana sanoa, "tuottelijaita". Sillä dominikaanein munkkikunta oli valtava valtiollinen mahti, jonka myötään täytyi olla ruhtinaiden kanssa riidassa vallasta ja tavarasta, eikä se ollut mikään hengellinen kasvitarha taivaan valtakuntaan valmistamista varten.
Kun Franciscus sai nähdä Stenin, vähäpätöisen, kuihtuneen miehen, arveli hän voivansa kaikessa lyhykäisyydessä suoriutua koko tehtävästä.
— Mitä haette täältä luostarista? kysyi hän pitkittä valmistuksitta.
— Haen rauhaa, jota ei maailma anna, vastasi Sten.
— Harhaan käytte silloin. Tämä on taistelevan kirkon asesali eikä täällä saavuteta rauhaa koskaan.