Täällä hän nyt siis makasi koko kesän näkemättä ilmaa ja luonnon vehreyttä. Katkeralla mielellä hän ajatteli, miten vuoden kauniin aika kului ja hän muisteli mitä milläkin ajalla ja minäkin päivänä toimitetaan maalla. Huoneessa vilisi munkkikaapuja, risti kohotettiin miltei joka päivä jonkun vuoteen luona kärsivän lohduttamiseksi. Sten keskusteli usein munkkien kanssa, eikä hän voinut olla yhtymättä heidän lausuntoon, että maailma oli viheliäisyyden laakso; ja kun hänellä tuskat kävivät koviksi, oli helpotus tarkastella ristiinnaulittua, joka kiemurteli tuskissaan ja nyt hän ymmärsi, miten kristinusko oli voinut saavuttaa niin paljo kannattajia.
Eräänä päivänä kun hänen tuskansa olivat kovimmillaan, tuli Klaus häntä tervehtimään. Tämä oli saanut kuulla, että Sten makasi kuolemaisillaan ja tunsi tarpeen puhutella potevaa jos mahdollista lohduttaakseen häntä. Mutta karastakseen luontonsa meni hän ensiksi kapakkaan, joten hän saapui sairaalaan jotenkin toisella kymmenellä.
Kun hän sai nähdä Stenin, jonka hipiä taas oli käynyt valkoseksi ja jonka kädet olivat hienot kuin ennen, heräsi hänessä vanha kunnioituksen tunne ja hänen täytyi itsekseen myöntää, että kumminkin oli olemassa ihmisiä parempia ja huonompia. Hän nimitti Steniä nuoreksi herraksi, käski hänen ajatella sielunsa tilaa ja katua syntejään; ei ollut Stenin syytä surra kuolemaansa, sillä seppäin ammattikunta tulisi saattamaan hänet hautaan ja sitten viettämään hautajaiset, joiden vertaisia ei ennen ole nähty. Sitten puhui hän kautta rantain kuinka sääli olisi, jos sairashuone saisi Stenin vaatteet hänen kuoltuaan sekä kehui ohimennen hänen takkinsa vaatetta erinomaiseksi; housujakin voi varsin helposti vähän muuttaa. Muuten käski hän Stenin tarkoin katsomaan, oliko taskuissa mitään. Sitten siirtyi hän puhumaan siitä, kuinka anteeksiantamatonta on, että vanhemmat rupeavat hankkimaan kasvatusta lapsilleen; siten tekevät he nämä kuin vaivaisiksi. Stenistä olisi tullut hyvä seppä, jos häntä olisi lapsuudesta opetettu vasaraa käyttämään ja siinä tapauksessa olisi hän jo tässä ijässä voinut mennä naimisiin vaakamestarin tyttären kanssa; tämä on nyt sen sijaan mennyt kihloihin erään soturin kanssa, mutta siitä Stenin ei pidä välittää, eihän hänellä kumminkaan enää ole pitkää elämisen aikaa ja hän, Klaus, tulisi kyllä kantamaan lippua ruumissaaton edessä osottaakseen, että hän puolestaan oli vainajalle antanut kaikki anteeksi.
Tämä viimeinen ajatus pani Klaun jalot tunteet siihen määrään liikkeeseen, että hän purskahti itkemään ja itki niin, kuin ainoastaan juopunut sen tehdä voi.
Mutta Klaus ei koskaan saanut kantaa lippua Stenin hautasaatossa ensiksikään syystä, ettei hän ollutkaan lipunkantaja ja toiseksi syystä, että Sten kostui.
Eräänä syyspäivänä laskettiin hän sairaalasta pois sillä todistuksella, ettei hän enää ollut sairas, mutta ettei hän myöskään koskaan voinut tulla niin terveeksi, että hän olisi saanut tehdä työtä. Nyt hän tunsi koko sen totuuden, jonka Klaus oli lausunut: kasvatus oli riistänyt häneltä keinot elättää henkeään. Hän kulki turhaan ympäriinsä tässä jo valmiissa yhteiskunnassa hakien paikkaansa; uinailijalle ei ollut paikkaa ollenkaan tässä mehiläiskeossa. No, hyvä, eipä siis muuta kuin paeta koko tästä keosta ja hakea toinen, jossa työmehiläiset elättävät kuhnureita. Hän rupesi ajattelemaan luostarilaitosta, jossa ei tehty työtä, mutta sillä elettiin hyvin hyvästi ja jossa sai käyttää aikaansa sellaisiin yleviin rientoihin kuin taiteeseen ja kirjallisuuteen; hän ihmetteli, ettei hän jo ennen ollut heittäytynyt luostarin helmaan.
Kepein askelin käveli hän Mustainveljesten luostariin Itäisen Pitkänkadun varrelle ja soitti. Porttiluukku aukesi ja muuan palveleva veli kysyi Stenin nimeä ja asiaa. Sten sanoi nimensä ja pyysi puhutella luostarin päämiestä luostariin tulonsa johdosta. Portti aukesi ja Sten pääsi puutarhaan, jossa hänen käskettiin odottaa.
Priori istui parastaikaa konttorihuoneessa ja tarkasteli taloudenhoitajan kanssa vero- ja maakirjoja; monet huolestuttavat merkit osottivat luostarin tulojen vähentyvän. Tuumittava oli, miten nämä taas saataisiin kohoamaan entiselleen; se oli vaikeaa, kun alituisesti vaadittiin uusia apurahoja sotaan harhaoppisia vastaan. Silloin ilmoitettiin hänelle Sten Ulffotin asia ja pyyntö.
— Ulffot, Väringen, Hofstan ja Löfsala tilojen omistaja, sekö? huudahti priori ja teki ristinmerkin. Hänhän tulee kuin itsensä pyhän Dominikon lähettämänä. Minä tunnen Löfsalan mainiot tilukset: tuhatkaksisataa tynnyrinalaa viljeltyä maata, paitsi niittyjä ja metsiä, sahoja ja myllyjä ja erinomaista kalavettä. Laskekaa hänet sisään, laskekaa kaikin mokomin! Ja sanokaa hänet tervetulleeksi Herran nimessä!
— Herra priori, virkkoi taloudenhoitaja, malttakaa vähän. Löfsala on kyllä kaunis, vahinko vain, ettei sen nykyisellä omistajalla ole halua hengelliseen säätyyn.