Silloin Klaus tulistui:
— Oletpa ukkoseni, juuri sitä varten olet tänne tullut. Juuri sitä varten. Katsos, minä olen tehnyt työtä kolmekymmentäviisi vuotta ja sinä et ole tehnyt mitään: nyt olen minä aatelismies ja annan sinun tehdä edestäni työtä! Eikö se niin ole tapana suuressa aatelismaailmassa?
Klaus ojentausi penkillään, nojasi seinää vastaan ja pani kädet ristiin rinnalle sekä jatkoi:
— Niin, minä olen nyt sellainen perhananmoinen aatelismies! Saatpa nähdä, millaiset herranpäivät mulla tulee olemaan. Rikas minusta ei tule, mutta lihava. Sinä katselet minua ikäänkuin et hyväksyisi mielipiteitäni. Etkö ymmärrä! Herrat tämän tavan itse ovat keksineet. Se on vallan mainio mielipide.
Sten lausui vereksimpänä mielipiteenään, että Klaus oli lurjus.
— Käy hakemassa väkimoukari, niin saat sillä takoa rangaistukseksesi.
Stenissä veri lähti kiehumaan ja hän kohotti rautakangen Klauta vastaan. Mutta samassa hän tunsi jotain ruumiissaan repeävän ja hän kaatui taijotonna maahan.
* * * * *
Kun Sten heräsi tajuihinsa, makasi hän sairaalan vuoteella ja oli tuomittu pariksi kuukaudeksi liikahtamatta makaamaan, sillä eräs verisäiliö oli haljennut ja parantuminen oli hyvin epätietoista. Siinä samassa suuressa salissa oli vuode vuoteen vieressä ja kohta kun niistä yksi tyhjeni, oli aina toinen odottamassa sille paikalle päästäkseen. Täällä hän näki miten ruumiillisen työn tekijöillä aina oli tapaturmia tarjolla, joista eivät ylemmät luokat tienneet mitään. Milloin oli haava kirvesmiehen jalassa, milloin oli muurari pudonnut telineiltä. Eräänä päivänä tuotiin sinne oluenpanijatar, joka oli kaatanut iholleen kuumaa panosta, toisena tinavaluri, joka valaessaan oli polttanut polvensa.
Ei ollut hän ennen koskaan käsittänyt, että ihmisellä voisi olla niin monenlaisia kärsimyksiä ja kun hän vertasi entistä elämätään näiden elämään, rupesi hän aavistamaan miten oli syntynyt tuo legenda, että rikas mies oli mahdoton pääsemään taivaan valtakuntaan.