— Niin, niin, siinä sen nyt tunnet, minkälaista on työmiehen tehtävä. Se on toista kuin makailla höyhenpatjoilla ja syödä vasikanpaistia!
— Yks ja kaks — yks ja kaks — — Vai luulet sinä, että voipi tottua seisomaan päivänpaisteessa, kun ahjo hehkuu vasten silmiä ja savu pursuaa nenään. Ei poikani, ei siihen totu. — Ja mitä luulet kauniin tytön sanovan, kun seppä tulee nokikourineen ja tahtoo häntä tapailla vyötäreiltä? Älä koske minuun, ilkiö, sanoo hän. — Saattaa sitä mennä naimisiin jos tulee muutamia kolikkoja kerätyksi, mutta silloin saakin tyytyä rumimpaan, josta ei kukaan muu huoli. — Kaks ja yks ja…
— Kuule, muistatko, kun istuit ja söit kananpoikaa kastikkeen kanssa kievarissa? Mulla oli suolanen silakka pussissani! Sinulla oli hevonenkin, muistaakseni, perhana vie, ja samettinen takki! Missä on nyt hevosesi? Hä! Vieläkö se seisoo isäsi linnantallissa ja syö kauroja? Ja muistatko, kun minä sulle kuvailin, miten herra Vulkanis oli neuvonantaja Rooman keisarin hovissa? Ja sinä uskoit sen todeksi! Hahaha! Ei, se joka on seppä, se ei ole muuta kuin seppä. Siinä sen kuulet!
Sten väsyi.
— Laiskuttaako sinua, perhanan poika? virkkoi Klaus.
— Herkeä kutsumasta minua perhanan pojaksi, siihen en ole tottunut.
— Ehkä hänen armonsa on tottunut kutsuttamaan itseään enkeliksi, ivasi Klaus.
Sitä nimeä oli Sten todella aikoinaan tottunut kuulemaan, mutta siitä hän ei puhunut mitään. Hän takoi taas.
— Yks ja kaks — ja yks ja kaks ja yks ja… Ei, kyllä tätä jo riittää, sen osaamme. Kavenna nyt rautatanko; jos se ehtii jähtyä, on työ vaikeampaa, mutta iskettävä on sittenkin. — Juoksen tästä vähän asialle, ja jos ukko tulee pajaan, niin sano hänelle, että lankomieheni on tullut maalta käymään. Mutta jos et ole kaventanut rautatankoa siksi kuin palaan, niin minä kaventelen takajalkojasi, niin että saat sillinä uida, muista se.
Sten oli perin väsynyt, ja vakuutti, ettei hän voinut työskennellä yksin. Ja hän sanoi suoraan, ettei hän ollut tullut tänne Klaun edestä työtä tekemään sillaikaa kuin tämä loikoi kapakassa.