Ei, sitä ei Sten voinut.
— No, hae nyt edes kannullinen olutta, sinä perhanan poika!
Steniä hävetti lähteä kadulla olutkannua kantamaan, vaan kun Klaus äkäsenä uhkaili, juoksi hän tottelevana asialle.
Aamu oli kaunis, päivä paistoi kadulle, jota myöten rouvat ja neitoset kävelivät torille. Kun Sten tuli kapakasta oluthaarikko kädessään, pysähtyi hän äkkiä kuin kivettyneenä; hän näki edessään kasvot, jotka katselivat häntä säälillä ja hämmästyksellä. Hän yritti palaamaan takasin, vaan ei voinut ahdingolta, hän yritti tervehtimään, vaan kädet olivat kannussa kiini.
Tyttö jatkoi matkaansa ja Sten juoksi itkien sepän pihalle.
— Mitä hittoja sinä itket, vetelys? virkkoi Klaus, joka oli tullut pihalle vastaanottamaan aamuryyppyään.
Sten ei vastannut. Klaus asetti laudan istuimekseen seinän vierelle, niin että hänellä siitä oli selkänojaa, ja istui siihen.
— Nyt tehdään työtä, virkkoi hän, pani kädet ristiin ja nojausi mitä mukavimpaan asentoon. — Saat aluksi takoa kylmää rautaa, että totut moukaria pitelemään.
Sten nosti moukarin. Se oli hänelle liian raskas. Hän löi alasimelle ja Klaus laski:
— Yks ja kaks — ja yks ja kaks — ja yks ja…