Ulkopuolelta kuului kiivasta hengitystä, kuin jos joku olisi hillinyt mielenliikutuksensa. Papin sydämmessä oli ankara taistelu. Sitten hän virkkoi:
— Kirkon palvelijana voin vedota ainoastaan Herran sanaan ja se on kova kuin kallio; ihmisenä voin sanoa ainoastaan sen, mihin sydämmeni kehottaa, mutta mikä ehkä on syntiä, sillä ihmissydän on horjuva ja heikko. Mene rauhassa äläkä hajoita, mitä Jumala on yhdistänyt.
— En mitä Jumala on yhdistänyt, vaan mitä aviopuolisojen vanhemmat ovat yhteen nitoneet. Eikö sanaakaan ole teillä mulle lohdutukseksi antaa sille raskaalle tielle, jota lähden kulkemaan?
Pappi pudisti kiellellen päätään.
— Jumala suokoon, ettei teille koskaan annettaisi kiviä, kun te pyydätte leipää, virkkoi vaimo melkein uhaten ja lähti.
Pappi viskasi päältään virkatakin, huoahti ja koetti vapautua tuon keskustelun jättämistä raskaista tunteista. Kun hän tuli ulos, tapasi hän vaimonsa ja virkkoi tälle, että hän sydämmestään sääli tuota vaimoparkaa.
— Miks'et sitä sanonut hänelle? kysyi vaimo, joka näytti tuntevan keskustelun.
— On asioita, joita ei saa sanoa, vastasi mies.
— Kenen vuoksi niitä ei saa sanoa?
— Kenen vuoksi? — Kirkko samoin kuin valtio ovat, ystäväni, Jumalan säätämiä laitoksia, mutta epätäydelliset, sillä niitä hoitavat heikot ihmiset. Ei saa siis ihmisille myöntää, että nämä laitokset ovat epätäydelliset, sillä siten he joutuisivat epäilemään näiden jumalallista alkuperää.