— Pidä jalat pöydän alla, Pekka, sanoi isä. — Älä nosta jalkojasi pöydälle, Niilo, virkkoi hän toiselle. Ja pienokaiset nauroivat, nauroivat niin että olivat syödessään läkähtyä; ei ollut koskaan ennen ollut näin hauska, isä ei ollut koskaan ollut näin iloinen ja hänen täytyi lausua sukkeluutensa uudelleen ja uudelleen ja aina ne herättivät saman riemun.
Mutta ilta läheni ja täytyi lähteä kotiin päin. Tavarat kerättiin kokoon ja mentiin veneeseen. Vielä kesti iloa hetkinen, mutta sitten uupui nauru ja pienokaiset nukkuivat äitinsä polvelle. Isä kävi äänettömäksi ja vakavaksi, niinkuin liian naurun jälestä aina käydään, ja kuta lähemmäs kotia tultiin, sitä vakavampana hän istui. Koetti hän toisinaan lausua jotain iloista, mutta se tuntuu sekin nyt surunvoittoiselta. Aurinko loi viistoon säteensä laajojen ketojen poikki, tuuli oli tyyntynyt, hievahtamaton hiljaisuus ja rauha vallitsi luonnossa, silloin tällöin vain kuului karjan ammontaa tai käen intohimoista kukuntaa.
— Käki kuuluu pohjoisesta, ennustaa surua, virkkoi pappi, siten ikäänkuin tulkiten tuota pitkällistä, alakuloista mielialaa.
— Ei ole merkitystä muuta kuin sen ensi kukunnalla ja aamulla se jo kukkui auvoa idästä, lohdutteli vaimo.
Jo näkyivät ometan katot ja niiden päällitse kirkon torni. He laskivat valkamaan, isä otti molemmat nukkuvat pienokaiset käsivarsilleen ja kantoi heidät tupaan. Suuteli sitten vaimoaan ja kiitti hauskasta päivästä, — hänen oli vielä mentävä kirkkoon iltamessua lukemaan.
Otti kirjansa ja läksi. Tielle tultuaan soivat jo iltakellot. Hän joudutti askeleitaan. Kirkon pihalla hän näki ihmisiä liikkuvan. Se oli jotain harvinaista, sillä tavallisesti oli lukkari yksin kuuntelemassa iltamessua. Pappi rupesi ajattelemaan, oliko joku nähnyt hänet koivikossa taikka oliko kukaan kuullut hänen keskusteluaan vaimonsa kanssa. Oikein hänet tuska valtasi tullessaan kirkon portille, sillä siinä hän näki kaksi hevosta komeissa satulatamineissa sekä Upsalan hiippakunnan arkkidiakoonin palvelijoineen. Diakooni näytti odottaneen häntä ja pyysi saada puhutella häntä messun jälestä.
Ei ollut pappi koskaan rukoillut iltarukoustaan niin palavalla innolla ja tuska sydämmessään pyysi hän kaikkia pyhiä suojelemaan itseään ja seurakuntaa tuntemattomia vaaroja vastaan. Tuon tuostaankin hän silmäili ovelle, jossa diakooni seisoi kuin pyöveli uhriaan odotellen ja lausuttuaan aamenen meni hän tyynein askelin vastaanottamaan iskua, sillä hän oli jo varmana, että jotain onnetonta tulisi tapahtumaan.
— En tahtonut tulla teitä kotoanne tapaamaan, niin rupesi arkkipiispan lähettiläs puhumaan, koska asiani on sitä laatua, että se vaatii rauhaisen ja pyhitetyn paikan, joka vahvistaa sydämmiämme ja mieliämme. Minun on ilmoitettava teille eräs kirkolliskokouksen päätös, joka syvästi tulee koskemaan papiston yksityisen elämän sisällisimpiin oloihin.
Hän keskeytti puheensa nähdessään uhrinsa tuskan ja antoi hänelle pergamenttikäärön, jonka tämä kehitti auki ja luki:
Dilectis in Christo fratribus! — rakkaille veljille Kristuksessa!… Episcopus Sabiniensis, apostolicae sedis legatus — Sabinian piispa, paavillisen istuimen lähettiläs…