Tämän ajatuksen vahvistamana nousi hän ja meni alttarikehän sisäpuolelle. Hän ei ollut enää muserrettu syntinen, vaan vanhurskas, jolla oli oikeus seistä Kristuksen rinnalla, koska hän oli kärsinyt yhtä paljo kuin tämä. Hän katseli ylpeästi noita rukousjakkaroita, jotka pimeässä näyttivät polvistuneilta rukoilijoilta ja hän singautti vanhurskaan rangaistustuomion heitä kohtaan, koska he eivät tahtoneet uskoa hänen saarnaansa. Hän tempasi takkinsa auki ja näytti heille verisen rintansa, jossa oli tyhjä paikka, koska hän siitä oli lahjoittanut sydämmensä Jumalalle. Hän käski epäuskoisten pistää kätensä hänen kylkeensä ja uskoa. Hän tunsi kasvavansa kärsimyksestä ja hänen kiihoittunut mielikuvituksensa sai hänet horrostilaan, niin että ajatus hetkeksi seisattui ja hän luuli olevansa sama kuin Kristus. Etemmäs hän ei voinut päästä ja hän lupsahti kokoon kuin purje, jonka tuuli on repinyt rikki ja kiskonut irti mastosta. Samassa tuli suntio sulkemaan kirkkoa. Kotiin kävellessään tunsi hän itsensä onnettomaksi, kun oli kadottanut tuon rohkean mielialansa ja hän olisi palannut kirkkoon takasin, ellei joku epäselvä velvollisuuden tunne olisi vetänyt häntä kotiin. Kuta lähemmäs hän tuli, sitä enemmän horjui hänen äsköinen vakuutuksensa, sitä köykäsemmäksi hän tunsi itsensä. Mutta kun hän astui tupaansa ja vaimo avatuin sylin otti häntä vastaan ja huolestuneena kysyi, miksi hän oli viipynyt, ja kun hän tunsi lämmön lehahtavan vastaansa liedestä ja näki ruusuposkisten lastensa rauhaisan unen, silloin hän tunsi minkä arvoista oli se, josta hänen tuli luopua. Ja hän avasi selkiseljälleen sydämmensä, johon hänen nuori verensä tulvi. Ja hän tunsi taas ensi lempensä kaikkea murtavan voiman, joka voi kestää kaikki ja myötään virkistyä uuteen voimaan, ja hän vannoi, ettei hän koskaan hylkäisi sydämmensä lemmittyä. Molemmat aviopuolisot tunsivat itsensä nuortuneiksi, he istuivat rinnakkain puoleen yöhön ja puhuivat tulevaisuudestaan luoden rohkeita tuumia, miten he välttäisivät uhkaavan vaaran.
* * * * *
Kesä kului onnellisilta aviopuolisoilta kuin ihana unelma, jonka kestäessä he aivan unhottivat, että heidän oli siitä herättävä.
Sillävälin levisi seurakuntaan tieto paavin käskykirjeestä ja jonkinlaisella vahingonilolla sitä kuunneltiin. Osaksi syystä, että seurakuntalaiset kernaasti soivat henkisten herrainsa kerran joutuvan pieneen kiirastuleen, osaksi taas, koska he luulivat pappien nyt tulevan huokeammiksi, kun näiden täytyi elää ilman perhettä. Vielä oli seurakunnassa joukko hurskaita ihmisiä, jotka pitivät kaikkea, mikä lähti piispasta ja paavista, suoraan taivaasta lähteneenä. He keskustelivat asiata puolelta ja toiselta ja tulivat siihen johtopäätökseen, että papin ja naisen välisen lihallisen liiton täytyi olla syntiä. Nämä hurskaat ihmiset, jotka heti käskykirjeen saavuttua olivat odottaneet näkevänsä syntisten naisten poistuvan pappiloista, rupesivat pitämään nurinaa, kun ei heidän paimenensa ollenkaan ollut asiasta tietääkseen. Nurina kasvoi yhä yleisemmäksi sen jälkeen kuin salama syyskesällä sattui iskemään kirkon torniin. Syksyllä tuli kato. Silloin kuului julkihuutoja ja hurskaat lähettivät lähetyskunnan pappilaan ilmoittamaan, että he eivät aikoneet nauttia sellaisen papin tarjoamia sakramentteja, joka eleli synnissä. He vaativat, että hän heti herkeäisi makaamasta vaimonsa vieressä, jolle hän ei enää saanut tehdä lapsia, koska näitä tietysti oli pidettävä äpärinä; ja he uhkasivat tulella puhdistaa pappilansa, ellei se vanhan vuoden päättyessä olisi puhdas.
Osottaakseen seurakuntalaisilleen, ettei hänen avioliittonsa enää ollut lihallista liittoa, siirrätti pappi suuren kahdenmaattavan sänkynsä ulos tanhualle ja nukkui näistä puolin keittiössä.
Hetkeksi vaikeni napina, mutta papissa rupesi näkymään ilmeinen muutos. Hän kävi useammin kirkossa kuin tarve vaati ja viipyi siellä iltamyöhään asti. Vaimoaan kohtaan hän kävi kylmäksi ja suljetuksi, hän ikäänkuin pelkäsi tavata tätä. Tuntikausia saattoi hän istua lapset polvellaan hyväillen niitä, mutta virkkamatta sanaakaan.
Pyhäinmiesten päivän seutuvissa kävi tuomiokapitulin diakooni uudelleen herra Pietarin luona ja he keskustelivat hyvin kauan. Yön lepäsi Pietari sen jälkeen ullakossa ja nukkui siellä seuraavinakin öinä. Vaimo ei sanonut mitään, hän näki kaikki muutokset, voimatta puuttua mihinkään. Hänen sielunsa ylpeys kielsi häntä lähestymästä miestään ja kun mies rupesi syömäänkin eri ajoin, tapasivat he harvoin toisensa. Pietari herra kävi kasvoiltaan harmajaksi ja silmät vajosivat syvälle päähän. Iltaruokaa hän ei syönyt koskaan ja makasi laattialla, ainoastaan hylkeennahka alustanaan.
Joulu joutui. Pietari herra tuli muuanna iltana paria päivää ennen jouluaattoa tupaan ja asettui lieden ääreen. Vaimo korjaili lasten vaatteita. Kauan vallitsi huoneessa kiusallinen äänettömyys. Vihdoin virkkoi mies:
— Lasten pitäisi saada jotain jouluksi. Kukahan lähtenee kaupunkiin?
— Minä lähden, vastasi vaimo, ja otan lapset mukaani. Tahdotko niin?