— Olen rukoillut Jumalaa, että hän ottaisi tämän kalkin minulta, mutta hän ei ole tahtonut. Ja minä olen vastannut hänelle: tapahtukoon sinun tahtosi, ei minun.

— Tiedätkö varmasti, että se on Jumalan tahto? kysyi vaimo nöyrästi.

— Niin varmaan kuin sieluni elää!

— Minä matkustan huomenna isäni ja äitini luo, he odottavat minua, sanoi vaimo sieluttomalla, mutta varmalla äänellä.

Pappi nousi ja meni äkkiä ulos, ikäänkuin kuultuaan kuolemantuomionsa. Oli pakkasilta, tähdet liekkivät kalpeansinervällä taivaalla ja ääretönnä levisi luminen lakeus tuon toivottoman kulkijan eteen, jonka tie näytti kulkevan suoraan noiden alimpana taivaan rannalla olevan tähtien luo, jotka tuntuivat nousevan ylös valkosesta maasta. Hän käveli, käveli, pois, pois, kauas; vaan hänessä oli tunne kuin liekoon sidotulla hevosella, joka juoksee nuoran pituudelta ja sitten äkkiä tempautuu takasinpäin juuri kun se luulee olevansa vapaa. Hän meni valoisten majojen ohi ja näki miten niissä pestiin ja puhdistauttiin, keitettiin ja leivottiin lähenevän joulun varalle. Hänessä heräsi ajatus millaiseksi hänen oma joulunsa muodostuisi. Koti tyhjä, kylmä, valoton, poissa vaimo, poissa lapset. Hänen jalkojaan poltteli, mutta ruumista paleli. Hän käveli, käveli, tietämättä minne. Vihdoin hän tapasi itsensä seisomassa erään tuvan edustalla. Ikkunaluukut olivat suljetut, mutta hieno valonviiru tunkeusi ulos, luoden kellertävän valon lumikkoon. Hän meni lähemmäs, katsoi sisään raosta. Hän näki huoneen, jossa pöydille ja penkeille oli ladottu vaatteita: pieniä lapsenpaitoja, sukkia, puseroita. Arkku oli auki ja sen kannelta riippui valkonen naisen puku, jonka kapea mieluista herätti hänen huomiotaan: sen rinnustassa näkyi neitseellisen poven painama pyörylä; toiseen olkapäähän oli kiinnitetty viheriä seppele. Oliko tuo hautapuku vaiko hääpuku? Omituista, miksi morsiamia ja vainajia puetaan samaan pukuun. Varjon näki hän kuvastuvan seinää vasten; se oli väliin pitkä, joten se taittui ja hävisi kattoon asti, väliin se vaipui alas aina laattiaan saakka. Vihdoin pysähtyi varjo valkoselle puvulle. Pieni pää kuvastui niin selvästi vaalealle taustalle. Tuon otsan, tuon nenän, suun ja leuvan oli hän nähnyt ennen. Missä hän sitten oli? Varjo vaipui arkkuun ja valon eteen ilmenivät kasvot, niin kalpeat, ettei ne voineet olla elävän kasvot, niin kalpeat, niin sanomattoman kärsivän näköiset. Kasvot kääntyivät häntä kohden ja katsoivat hänen silmiinsä niin syvästi, että ne tuntuivat polttavan ja hän tunsi kyynelien valuvan poskiltaan ja sulattavan lunta ikkunalaudalta. Silloin kävivät silmät tuolla sisällä niin lauhkeiksi, niin rukoileviksi, että hän, luuli näkevänsä pyhän Katariinan rukoilevan armoa keisari Deciuksen vaunujen ääressä. Niin, sehän se olikin ja hän itse oli keisari. Pitikö hänen antaa tuolle armo? Ei, antakaa keisarille mikä keisarille tulee, sanotaan sanassa, ja taivaan ja maan pitää hukkuman, mutta minun sanani ei koskaan huku. Ei armoa! Mutta hän ei voinut kestää noita katseita taipumatta ja hänen täytyi olla väkevänä; siksi oli hänen pakko poistua.

Puutarhassa, jossa lumi oli peittänyt hänen pienet kukkaispenkereensä, niin että ne olivat pienten lastenhautojen näköiset, kuljeskeli hän edestakaisin. Ketähän lepäsi noissa pienissä haudoissa? Hänen lapsensa! Hänen terveet, punaposkiset lapsensa, jotka Jumala oli käskenyt hänen uhrata, niinkuin Abraham uhrasi Iisakin. Mutta Abrahamia Jumala vain pelotteli, hänen ei tarvinnut uhrata poikaansa! Oliko se sama Jumala, joka opetti ihmisille rakkautta, mutta käyttäytyi näin säälimätönnä? Hänen täytyi lähteä hakemaan tuota Jumalata, hakemaan sitä sen omasta huoneesta ja pyytämään siltä selitystä. Hän käveli ulos puutarhasta, käveli tanhuan poikki tietä kohden. Siinä hän jysähti tavattoman suurta ruumisarkkua vastaan, kahden hengen ruumisarkkua. Ei, sehän oli sänky. Siihen oli tehty vuode hempeimmästä, äsken sataneesta lumesta, joka oli pehmoista kuin untuvat ja lämmintä kuin elävän sydän. Sepä oli hekkumallinen vuode, siinä olisi Cleopatran sopinut viettää häitä Goliathin kanssa. — Hän puri hampaillaan sängyn laitaa niinkuin koira, jonka nuoret hampaat kutkuvat. Tummaihoinen Cleopatra tuota valkoista lumea vastaan, sitä sopisi nähdä! Edelleen käveli hän kinosten halki ja tapasi pienen näreen, joka oli nojallaan halkopinoa vastaan. Se oli joulukuusi, sen ympärillä lapset olisivat tanssineet, jos olisivat eläneet. Mutta samassa hän muisti, että hänen oli mentävä hakemaan sitä Jumalaa, joka oli riistänyt häneltä hänen lapsensa. Kirkko ei ollut kaukana, vaan kun hän saapui sen ovelle, oli se lukittu. Silloin hän suuttui, potki lunta maasta, kunnes sai käsiinsä kiven ja sillä rupesi hän jyskyttämään ovea, niin että kirkko kumeasti kajahteli kuin ukkosen jyristessä. Ja sillävälin hän huusi:

— Ulos sieltä sinä Molok, joka lapsia syöt, ulos te pyhät Katariinat ja kaikki muut pyhimykset, tulkaa esiin, niin saatte otella ottelun Rasbon keisari Deciuksen kanssa! Hä! Tuletteko te sieltä takaapäin, te manalan laumat!

Hän kääntyi selin kirkkoon ja asteli hautuumaalle päin, jossa hän vimmatulla voimalla taittoi kasvavan lehmuksen! Tämä aseenaan lähti hän taistelemaan niitä pieniä puuristejä vastaan, jotka hänestä sotajoukkona ryntäsivät häntä vastaan. Ne eivät väistyneet ja hän käveli kuin kuoleman viikate niiden keskessä ruhjoen niitä maahan; eikä hän herennyt, ennenkuin hän oli kaatanut jokaikisen, niin että maa oli hautaristien peitossa.

Vaan vielä eivät hänen voimansa olleet lopussa. Nyt hänen piti kerätä kokoon kaatuneet ja haavoitetut — taitetut ristit. Kuorman toisensa perästä hän kantoi kirkon seinustaa vastaan ja pinoi sinne erään ikkunan alle. Sitten kiipesi hän sen pinonsa päälle, löi lasisen ikkunan rikki ja meni kirkkoon. Revontulet valaisivat kirkon aivan kirkkaaksi, ja niiden valossa ryhtyi hän uuteen taisteluun. Rukousjakkarat pieksi hän sälöiksi ja sitten osuivat hänen katseensa alttarille, jonka kohokuvassa Isä Jumala istui valtaistuimellaan pilven sakarella, kädessään lain salama. Hän pani kätensä ristiin rinnalleen, katseli silmästä silmään tuota ankaraa miestä, joka istui pilvien päällä:

— Tule alas, niin taistellaan! huusi hän.