Murheellinen mies vaipui istumaan ruohokkoon ja itki. Hän huusi nimeltään rakasta puolisoaan, heittäysi suulleen ja nyyhki siinä siksi, kunnes vaipui puolihorroksiin.
Herättyään jäi hän vielä hetkeksi suljetuin silmin makaamaan ruohikkoon ja kohotettuaan väsyneen päänsä osuivat hänen katseensa pitkään, korkeaan jokiruokoryhmäkkeeseen, joiden kellertävät tertut kuultivat kultaisilta tähkäpäiltä päiväpaisteessa. Itku oli tyynnyttänyt häntä ja vaikuttanut ruumiissa jonkinlaista helpotuksen tunnetta; suru ja ilo oli lakannut ja hänen sielunsa oli rauhallinen ja välinpitämätön. Jokiruokovihkoa hän tarkasteli ainoastaan siksi, että se juuri sattui hänen silmäinsä näköviivan kohdalle. Hienonen tuuli heilutti vihkoa ja sen liikenne vaikutti virkistävästi itkeneisiin silmiin. Mutta äkkiä herkesivät ruo'ot heilahtelemasta, kuului risahdus ja käsi näkyi taivuttavan syrjälle korkeita ruokoja, päivän valo lankesi samassa hentosille naisen kasvoille, joita korkean ruo'on pehmeät tertut hivelivät. Paikoillaan makasi mies ja katseli tuota viehättävää näköä, niinkuin katsellen kaunista taulua. Silloin osuivat heidän katseensa vastakkain — nuo katseet sytyttivät ikäänkuin tulen hänen sammuneisiin kasvoihinsa. Hänen ruumiinsa kohosi kuin itsestään maasta ja hänen jalkansa veivät häntä eteenpäin; hänen käsivartensa oikenivat syleilyyn ja seuraavassa tuokiossa tunsi hän pienen, lämpösen olennon lepäävän vasten hänen kovaa rintaansa, jonka taas täyttivät elämän henkäykset, ja pitkä suutelo sulatti jään, joka niin kauan oli pitänyt hänen henkeään vankina.
* * * * *
Viikkoa, paria myöhemmin tuli arkkidiakooni käymään Rasbon pappilassa. Hän tapasi Pietari herran kukoistavana ja elämäänsä tyytyväisenä. Diakoonilla oli Pietari herralle asiaa, jota hänen oli vähän vaikea tuoda esille ja hän alkoi hiukan hämillään:
— Seurakunnassa on liikkunut huhuja, jotka ovat ehtineet aina piispan kuuluville saakka. Kaikkia huhuja tosin ei pitäisi uskoa, mutta onhan puoleksi todistusta jo siinä, että huhu sellainen voi päästä liikkeelle. Suoraan asiaan käydäkseni, — kerrotaan, että teillä olisi ollut yhtymys jonkun naishenkilön kanssa. Arkkipiispa on kyllä huomannut sen myrskyn, jonka paavin antama käsky avioliittojen purkamisesta on synnyttänyt. Pyhä isä itse on myöntänyt, että tuo uusi laki on kova ja on hän sen vuoksi ajatellut erityisen salaisen myönnytyksen, — licencia occulta, — kautta hieman lievittää pappien elämää. Nainen on nyt kerran kodin hyvä haltija.
Tässä ääni tyrehtyi kurkkuun ja hiljaisella, tuskin kuultavalla äänellä kuiskasi piispan lähettiläs salaisen myönnytyksensä.
Pietari herra vastasi:
— Kirkkoko ei salli papin pitää vaimoa, vaan kyllä jalkavaimoa?
— Ei niin raakoja sanoja. Me kutsumme sitä forsiaksi, emännöitsijäksi.
— No hyvä, jos minä tahtoisin ottaa vaimoni jalkavaimokseni, eikö kirkolla olisi mitään sitä vastaan?