— Tehdään se, hän tehköön mitä tahtoo.
— Mitä osaa, toverini; hän ei saa tehdä mitä tahtoo.
— Aivan niin, aivan niin.
Vitjat rasahtivat, laskusilta nousi ylös ja portti sulkeusi kumeasti kolahtaen.
* * * * *
Mutta Sten herra ratsasti tuntikausia edelleen tietämättään minne hän ratsasti. Hän tiesi vain, että tie kävi ulos maailmaan, pois kodista ja sen suojasta. Hän näki auringon asemasta, että päivä kääntyi iltapuolelle ja raudikon riippuva pää kertoi hänelle, että ratsu oli uupunut. Silloin hän laskeusi selästä, kierasi suitset höllästi pariin kertaan hevosen etujalkain ympäri ja jätti sen polun viereen rehevään nurmikkoon laitumelle. Itse hän laskeusi levolle lehmuksen alle. Mutta kun maa hänestä tuntui kostealta, taittoi hän muutamia tuoreita koivuja, teki vuoteen niiden pehmeälehtisistä lehvistä, repipä vielä vähän tuohtakin alustakseen. Ja siihen hän nukkui. Vaan kun hän heräsi, tunsi hän tuimaa nälkää; kitalaki oli kuiva ja kieltä ja kurkkua kirveli. Raudikkoa ei näkynyt missään; ei hän tiennyt missä hän oli, ihmisasuntoa ei ollut näkyvissä eikä hänellä ollut toiveita ehtiä kievariin ennen yön tuloa. Silloin hän laskeusi polvilleen ja rukoili apua suojelusjumalaltaan ja kun hän tätä puhutteli nimeltään, pyhä Blasius, muistui hänelle mieleen, miten tämä pyhimys samanlaisissa oloissa oli elättänyt itsensä juurilla ja marjoilla. Rukouksen vahvistamana katseli hän ympärilleen, mistä hän löytäisi jotakin syödäkseen ja juodakseen. Hänen katseensa siirtyivät koivuun. Oli juuri se aika, jolloin koivuista mahla juoksee. Veitsellään kuori hän tuohta rungosta, pisti tuohen päät limittäin kiinni puupuikoilla, joten siitä syntyi vedenpitävä rove. Sitten kaiversi hän reijän puuhun ja sen kovasta rungosta lähti nyt juoksemaan nestettä, väriltään kirkasta kuin Reiniläinen viini. Sillävälin kun neste juoksi ropposeen, katseli hän ympärilleen ja näki metsistyneen omenapuun, jossa oli pieniä, talventakaisia omenoita, mustuneita jo tosin ja paleltuneita, vaan vatsantäytteeksi kumminkin syötäviä. Muutamia hän puuhun noustuaan niistä poimi ja söi ja sitten puisteli hän puuta, joten hedelmiä enemmältä tipahteli maahan. Juuri oli hän tästä keksinnöstään ihastumaisillaan, kun hän kuuli takaansa äänen, joka tylysti hänelle huusi:
— Kuuleppas varas, mitä teet sinä siellä?
— Ei ole varasta täällä, vastasi Sten herra.
— Joka varastaa, se on varas, vastasi ääni. Laskeudu heti alas puusta taikka makaat vielä tänä yönä vainajana.
Sten herra päätti laskeutua maahan ja koettaa selittää asiansa. Hänen edessään seisoi ankaran näköinen mies, suuri koira seurassaan.