— Ensiksikin — rupesi tuo virallinen mies nyt ankarasti sanelemaan — olette raiskanneet hedelmää kantavaa puuta: sakotettakoon kolme markkaa ja menettäköön kirveensä, seitsemästoista luku rakennuskaaressa.
— Luulin, että ihmisellä on oikeus poimia yleisen metsän hedelmiä, vastasi Sten, jota ei koskaan ennen oltu tällä tavoin puhuteltu.
— Ei ole mitään yleisiä metsiä, niitä oli ainoastaan Aatamin ja Eevan aikoina. Muuten olin juuri säästänyt nuo omenat hapattaakseni niillä kaalini. Mutta toiseksi olette leikelleet ja turmelleet kauniin aisani.
— Aisanne?
— Niin, koivusta tuosta olin aikonut tehdä aisan. Ja te olette kiskoneet tuohta toisen metsästä, sakotettakoon kolme markkaa, sama luku rakennuskaaressa Kristoffer kuninkaan maalaissa.
— Luulin olevani Luojan vapaassa luonnossa ja arvelin oikeuteni olevan säilyttää henkeni, vastasi Sten herra hiljaisesti.
— Luojan vapaassa luonnossa — missä se on? Minä en tunne muita kuin rälssitiloja, verotiloja ja ruununtiloja. Kolmanneksi: Se on luultavasti — minä sanon luultavasti, sillä todistuksia puuttuu vielä — se on teidän hevonen, joka niitylläni käy laitumella!
— Minun se on hevonen; eihän sen toki lie tarvinnut nälkään kuolla, kun ympärillä kasvoi vihanta nurmi!
— Ei kenenkään tarvitse kuolla nälkään. Jokaisella on oikeus syöttää maantien varrella, jokainen saa poimia kahmalollisen pähkinöitä ja jokainen matkustaja saa kaataa itselleen puun kärryn akseliksi, jos hän on joutunut hätään. Mutta te olette joutuneet kiini nelikertaisesta varkaudesta ja siis pidän minä hevosen.
— Ja jätätte minut yksin yöksi metsään, jossa mulla tuskin on oikeus tehdä tulta edes lämpimikseni!