Ei ollut kellään vastaan ja kohta olivat luostarin vanhimmat puistossa keiliradalla. Pallot jyrisivät ja keilat kaatuilivat hilpeästi.
Mutta selältä souti lehtipukuisia venheitä, jotka palasivat huvimatkoilta luonnon helmasta. Nuoret tytöt lauloivat ja pojat viiltelivät viulua. Vanhat miehet ja naiset kuuntelivat soittoa ja katselivat vakavina, kuinka ilta-aurinko laskeusi taivaan rannalle.
Yksi venhe souti aivan läheltä luostarin muuria.
— Mitähän nuo pyhät miehet tekevät siellä näin kauniina iltana, arveli eräs emäntä.
— Kuulostaa siltä, kuin vedättäisivät he halkoja puista siltaa myöten, vastasi muuan vanha mies.
— Taikka lierittäisivät pääkalloja lautakattoa pitkin, lisäsi muuan nuorukainen.
— Se kuuluu niin kamalalta, huomautti nuori tyttö.
— Ei niillä raukoilla ole kovin hauska, jatkoi tuo vanha nainen ja nyökytteli merkitsevästi päätään.
Tuokion kuluttua soivat Harmaaveljesten luostarikirkon kirkonkellot. Airot seisattuvat, viulut vaikenevat ja venheet lipuvat ääneti selällä. Miehet paljastavat päänsä ja naiset tekevät ristinmerkin. Pieni kirkonkello kalkuttaa herkeämättä, ikäänkuin sillä olisi kiire, ja toinen kello Mustainveljesten luostarista vastaa sen ääneen, ikäänkuin ymmärtäen, mikä harmaaveljeksillä on mielessä. Ja yhtaikaa molemmat vaikenevat ja harmaaveljesten luostarimuurin korkeiden kivimuurien yli kuuluu iltalaulu "salve regina", terve taivaan jumalatar, nuorten munkkien sitä laulaessa. Se kajahtaa veden yli ja etelärannan vuoret vastaavat kumahdellen.
Vanha nainen venheessä pyyhkii silmänsä ja perässä istuva vanha mies nostaa kasvonsa taivasta kohden, ikäänkuin nähdäkseen noita kauniita säveleitä.