Mutta kun viimeiset säveleet ovat vaijenneet laskeutuvat airot taas veteen ja taas rupee siellä jyrinä käymään luostarin pihalla.
— Kummapa, kun niiden täytyy tehdä työtä näin myöhään illalla, lausuu tuo vanha nainen.
— En minä usko niiden työtä tekevän, arvelee nuorukainen.
— Mitä luulet heidän sitten jyristävän? kysyy tyttö.
— Minä luulen että ne peijakkaat heittävät keilaa, kuiskaa nuorukainen tytön korvaan.
* * * * *
Rautatorin varrella oli toisten rakennusten lomassa kapea, kahden ikkunan levyinen talo, neljän kerroksen korkuinen. Alimmaisessa kerroksessa oli kumminkin ainoastaan yksi ikkuna, sillä toisen tilan anasti portti, joka oli hyvin kapea ja matala ja avasi tiehyeen yhtä kapeaan ja matalaan porttikäytävään. Portin yläpuolelle oli muurattu vuolukivestä muovailtu eläimen pää, joka yhtä paljo oli lohikäärmeen kuin nahkasiipisen pään näköinen, mutta jonka silmät olivat selkiseljällään ikäänkuin ne olisivat tarkastelleet kaikkia, mitä torilla tapahtui; suu sillä oli auki juurikuin olisi aikonut puhua, mutt'ei saanut hämmästykseltä sanaa suustaan. Eniten näytti sen tuijottavain silmäin huomiota kiinnittävän kaakinpuu, joka oli keskellä toria. Tämä oli nerokas keksintö, siinä oli yhdessä häpeäpaalu, jossa pienempiä lainrikkojia piiskattiin ja hirsipuu, jossa suurempia hirtettiin.
Alakerran ikkunana oli puotinikkuna, jonka edustaiselle lavalle oli pantu näytteitä kirjapainotaidon tuotteita semmoisina kuin tämä taito esiintyi ennen Gutenbergin aikoja. Sellaisia olivat aapiskirjat, puuveistoksilla painetut raamatulliset kuvat, joiden alla oli lyhyt teksti, almanakat, korttipakat y.m. sentapaiset. Kaikki nämä olivat leikatut puutauluihin ja siitä oli painos kädellä vedetty ilman mitään painoa; tätä taidetta oli Euroopassa harjoitettu sata vuotta ennen Gutenbergia. Mutta kun tämä painotapa oli kallis ja vaivaloinen, oli se tuskin voinut kilpailla puhtaaksikirjoittajain teosten kanssa ja nämä pitivät sitä siis hyvin vaarattomana kilpailijana.
Puoti-ikkunan sisäpuolella, joka oli järjestetty tiskiksi, istui sen omistaja Hannu, ammattinimeltään "kirjemaalari" ja harjoitti ammattiaan pienen pöydän ääressä, josta hän hyvästi näki tiskille ja, tarvitsematta nousta paikoiltaan, saattoi tehdä kauppaakin ostajain kanssa. Kylttinään käytti hän seivästä, jonka nokkaan hän joka päivä ripusti uuden, tavallisesti väritetyn, painokuvan, joka veti puoleensa oppipoikain ja piikojen huomion, uudelleen joka päivä. Väliin siinä kuvattiin syntiinlankeemusta, väliin sitä tai tätä pyhimystä, kädessä haarasauva, ratas tai miekka, väliin taas aivan maallisiakin kuvia jostakin ulkomaisesta päivän tapahtumasta, joka aina keräsi ympärilleen sakean lauman uteliaita katselijoita.
Tänä aamuna, moniaita päiviä kirjemaalarin edelläkerrotun luostarissa käynnin jälkeen, oli hän ripustanut tankoonsa kuvan, jossa kaksi paavia tappeli samasta tuolista ja alempana oli kansanjoukko, jonka suista lähti suikaleita, varustettuina kirjoituksella: Anathema! Taulu kuvasi siis molempain paavien taistelua vallasta, sekä kansaa, joka vaati heitä pannaan.