— Tiedätkö mitä meille tänään annetaan päivälliseksi? kysyi Martin
Franciscukselta.
— Syntein anteeksi antamusta!
— Mutta sepä osasi valehdella, tuo pormestari.
— Tottapa sillä oli pakko.
Jubilate, recordate et earum potestate, niin kaikui laulu, jolla aikaa kirkon palvelijat kantoivat esiin suurta arkkua, johon seurakunnan tuli uhrata rahojaan pyhän kirkon puolustukseksi ja saada niistä syntinsä anteeksi. Portit avattiin ja vahdit laskivat yleisön sisään. Kirkon loistava komeus heitä häikäisi, savustushuurut huumasivat heitä, laulu ja urkujen ääni tempasi heidät mukaansa ja heidät valtasi pelko ja kunnioitus Kristuksen apostolia kohtaan, joka seisoi arkkipiispan vieressä alttarin edustalla. He lankesivat polvilleen, valittivat ja huokasivat ja ryömivät niin eteenpäin käytävää pitkin. Se oli liikuttavaa nähdä ja nuo molemmat alttarin edustalla seisovat Auguuritkin näyttivät hetkeksi joutuvan haltioihinsa nähdessään tämän ihmissielujen virran, naisia, ukkoja ja lapsia, vierivän heitä kohden, siihen missä he seisoivat Kristuksen ristin juuressa, raha-arkku edessään. Mutta tottuneet kun olivat toimittamaan temppelivirkaa, pääsivät he kohta taas viralliseen mielialaansa, oikasivat vartalonsa suoriksi ikäänkuin jumalankuviksi, joiden edessä kansan tuli polvistua uhraten alttarille, — arkkuun.
Kolmen tunnin ajan vieri virta eteenpäin ja pääsi taas juoksemaan ulos pienestä kuoriovesta; lähettiläs ja arkkipiispa olivat väsymyksestä ja nälästä kalpeat kuin liina, niin että heidän toisinaan täytyi nojautua alttarin aitaa vastaan levähtääkseen, ja heidän täytyi myötään vaihtaa toista ja toista jalkaa, joita kansa tuli suutelemaan.
Laulajat olivat uupumuksesta vaijenneet ja ainoastaan uruista lähti vielä verkalleen valittavia ääniä. Munkit keskustelivat puoliääneen ja porvaritkin olivat väsähtäneet hartauteen, sillä he istahtivat portaille, pylväiden jalustoille, muurinreunoille ja mihin pääsivät.
Vihdoin väsyi vahtikin ja portit suljettiin. Silloin näkyi vihdoinkin virralle pää tulevan. Taas päästiin hengittämään; arkku oli täysi, niin täysi, että erään diakoonin täytyi lähteä kantamaan pienempään hopea-astiaan viimeisiä antimia.
Kun urkujen ja laulajain viimeinen ääni oli haihtunut ja lähettiläs ja arkkipiispa lankesivat polvelleen, lopettaakseen juhlan hiljaisella rukouksella, silloin juuri, kun he olivat nostamassa käsivaatteen peittääkseen kasvonsa siihen, rupesivat molemmat vapisemaan, niin että he tuskin polvillaan pysyivät ja toinen katsoi toistaan ikäänkuin epäillen omia silmiään. Heidän pukunsa liepeestä oli rukousjakkaralle pudonnut kaksi paperilehteä, joissa oli suurilla kirjaimilla luettavana: "Voidaanko ostaa syntejä anteeksi?" ja sen alapuolella: "Helpompi on rikkaan tulla taivaan valtakuntaan kuin neulan mennä kameelin silmän läpi".
Ikäänkuin saman ajatuksen valtaamana kätkivät he paperit taskuihinsa ja kääntyivät siunaten seurakunnan puoleen. Vaan silloin kuului yltyleensä koko kirkossa kahiseva ääni, ikäänkuin tuulen heilutellessa kuivunutta lehdikköä; sihistiin ja kuiskattiin ja joka toisella munkilla oli kädessään paperi jonka hän oli löytänyt laattialla taikka tavannut poistuvan kansanjoukon jaloissa ja johon oli painettu: "Voidaanko ostaa synnit anteeksi?" Arkkipiispa ja lähettiläs menivät sakaristoon. Silloin vasta kohosi kirkossa kova surina, se yltyi, paisui kohinaksi ja kohta kuului huutojakin.