Uusi huuto kuului vastaukseksi hänen kysymykseensä. Hän koetti katsella, tunteakseen joitakuita katumetelin johtajia, vaan hänen silmiään samensi; kaikki oli sekavaa. Äkkiä syntyi liikettä tungoksessa ja sen keskeltä tunkeutui esiin nuoria miehiä, jotka hän kohta tunsi ystävikseen. Mutta näiden katseista, joissa ennen oli ollut luottamusta ja uskoa, niistä leimahteli nyt tulta, ja nuo kädet, joita hän niin usein oli puristanut, kun yhteisiä valoja vannottiin, ne kohosivat nyt häntä vastaan. Nuorin kaikista, jonka posket paloivat pettymyksen vihaa, astui aivan tiskin luo ja lausui puoliääneen:
— Kavaltaja, sinä olet turmellut meidän pyhän asiamme likaisilla käsilläsi! Sinä teit meidät kostosi välikappaleeksi, munkki, sinä olet ollut väärä profeetta, sinä sukurutsaaja!
— Sen valehtelet! vastasi Hannu. Olen rankaissut, mutta en kostanut; sallimalla ei ole aseita paljo valittavanaan, kun sen täytyy hakea rangaistusvälikappaleensa heikkojen kuolevaisten joukosta. Kysy taivaalta, miksei se käytä salamataan, tulvaansa taikka maanjäristyksiä, kun se tahtoo herättää ihmisiä; se olisi viisaampaa, sillä silloin te uskositte! Ja voimattomia olisivat näitä vastaan valhe ja valheen isä, jotka nyt ovat voittaneet. Uskoitteko te Kristukseen, kun hän astui paljastamaan fariseuksia ja kirjanoppineita? Te ripustitte hänet ristiin, pantuanne valheen hänen tuomarikseen! Luuletteko Hannu kirjemaalarin haluavan parempaa kohtaloa kuin hän?
Uusi huuto rämähti ja yksinäinen ääni kuului huudon keskestä:
— Hän vertaa itseään Kristukseen, tuo jumalanpilkkaaja! Kivittäkää hänet!
Ja nyt notkistui tuo aaltoileva joukko maahan, niinkuin vilja ukkossateella, hakemaan kiviä. Vaan lunta oli satanut paksusti katukuville ja rahvas oli jaloillaan polkenut lumen kovaksi. Mutta raivo synnytti kekseliäisyyttä, iskettiin irti jääpuikkoja ikkunalaudoilta ja rännien alta, särettiin kyltit ja portinsalvat.
Hannu hyökkäsi kamariin, otti pojan käsivarrelleen paetakseen pihan kautta ulos. Mutta silloin välähti hänessä äkkiä ajatus, että jos hän pakenee, niin ei kukaan usko hänen paljastuksiaan ja hän tunnustaisi siten itse väärin tehneensä. Hän otti pojan mukaansa ja palasi kamariin.
Mutta silloin hänestä äkkiä tuntui kuin koko talo olisi lutistunut hänen päälleen; jäitä ja kiviä sinkoili sisään ja tuon huumaavan metelin keskitse kuuli hän poikansa huudon; jääpuikko oli käynyt tämän kasvoihin. Hannu tunsi tuon heikon ruumiin värisevän ja nytkähtelevän ja vihdoin kangistuvan ja jäykistyvän. Vieläkään hän ei tosin tahtonut paeta, vaan hän ei tahtonut myöskään jättää rakkaintaan maailmassa ryövärien käsiin. Hän sulki oven, nosti poikansa, joka jo oli kankea ja raskas kuin puukuva, vuoteelle, peitti sen patjoilla ja heittäytyi itse hänen päälleen makaamaan, ikäänkuin suojellakseen häntä kun katto romahtaisi alas.
Siinä hän vielä makasi, kun kaupunginpalvelijat mursivat oven auki. Ja kun nämä astuivat sisään ja Hannu näki, että he eivät olleet hänen ystäviään, kiitti hän Jumalaa, että hän oli joutunut vihollisten käsiin. Silmänräpäykseksi pyysi hän aikaa sanoakseen jäähyväiset omaisilleen. Kun hän sitten oli tullut vakuutetuksi, ettei kumpasenkaan niistä, joita hän enin oli rakastanut, enää tarvinnut peljätä maailman pahuutta, tyyntyi hän ja jättäysi mielellään järjestysmiesten valtaan.
* * * * *