— Kuulkaas nyt, virkkoi eräs leipurinsälli, joka istui korkealla katonharjalla ja puhalsi käsiinsä, jos ette kohta tee tulta, niin menen minä tieheni, sillä täällä pian paleltuvat sormet. Ja kaikilla katoilla sille naurettiin, mutta rouvat ikkunoissa kätkivät kasvonsa turkinkaulustoihinsa.
Rautavaakan kello, joka oli rannan puolella toria, löi kahtatoista. Mustainveljesten luostarista, jonka pää oli pohjoisen syrjäkadun varrella, rupesi samalla kuulumaan urkujen soittoa, mutta rähinä sekotti säveleet kuulumattomiin.
Nyt avautui ylikirjurin talon päädyssä ullakon luukku ja sieltä pistihe esiin punapartainen pää; se oli linnankirjuri Niegelsin.
— Elkää sytyttäkö ullakkokamaria, huusi eräs satulasepän sälli vastapäiseltä katolta, viitaten siten Niegelsin punaseen partaan, ja nyt kohtasi nauru Niegelsiä joka taholta; tuo häneen kiintynyt huomio nähtävästi ärsytti häntä, koska hän ollen mistään välittämättä ojensi ruumiinsa kauas ulos katsoen ylös taivaalle, kuinka selkeä se oli. Silloin hän näki hirrenpään, joka pistihe ulos seinästä juuri ullakonaukon yläpuolelta. Turhamaisuus sai hänessä vallan ja herättääkseen vielä enemmän huomiota, päätti hän tehdä uhkarohkean tempun. Hän oli taipusa ruumiiltaan, notkeasti tarttui hän hirteen kiini ja viskausi ylöspäin, jotta hän tuli istumaan kahenreisin hirren päähän.
Kuului hyvähuutojen humina ympäröiviltä katoilta ja rouvat liehuttivat nenäliinojaan, joten satulaseppä kävi kateelliseksi ja virkkoi:
— Lähdetkö ajamaan puuhevosella tässä pakkasessa!
Vaan Niegels pani kätensä ristiin rinnalleen ja nojautui taapäin seinää vasten.
Nyt avasivat vahdit käytävän ja harmaaveljekset marssivat sisään.
Martin ja Franciscus tervehtivät rouvien ikkunaan päin.
— Kas piru kun on kaunis tuo voudin rouva, virkkoi Martin.
— On, sen kyllä tiedän, ja tuo karvalakki pukee häntä vielä mainiosti, sillä muuten hänen otsansa on ruma, huomautti Franciscus.