— Tässä käy kylmäksi seistä, virkkoi Martin ja kätki kätensä kauhtanan alle.
— Arkkipiispa ei kuulu tulevankaan saapuville, sanoi Franciscus tömistellen jalkojaan.
— Hän kai pitää itseään muulla tavoin lämpimänä.
Rumpujen ääni rupesi kuulumaan, yhä kasvaen läntiseltä kadulta päin. Knihtijoukko liikahti tietä tehdäkseen ja yleisö koetti kurottaa kaulojaan nähdäkseen tulevia. Ääni läheni, rivit aukesivat ja kuolemaan tuomittu tuli näkyviin. Hänen pukunsa päälle oli pujotettu kellertävä liinapusero, johon oli ommeltu punasia tulenliekkejä; hänen päässään oli korkea pergamenttihattu ja siihen oli suurilla kirjaimilla maalattu: "Hereticus". Hänen takanaan astui mustiaveljeksiä peitetyin kasvoin, kädessä kynttilöitä ja ristejä. Niiden jälessä pormestari, vouti ja sotaväkeä. Heidän torille saavuttua suljettiin katu taas, Hannu talutettiin roviolle ja sidottiin vitjoilla paaluun kiini. Vouti astui esiin ja julkiluki tuomion. Hannu seisoi hyvin tyyneenä ja hänen katseensa olivat alaspäin luodut, joten hän ei näyttänyt enää ollenkaan ajattelevan tätä näkyväistä maailmaa.
Rummut pärähtivät, pyöveli ja hänen renkinsä iskivät tulta. Seuraavassa silmänräpäyksessä rupesivat pienet, keltaset liekit nuoleskelemaan tuomitun jalkoja. Hän rykäsi kerran, kohotti päätään ja vaipui kokoon riippumaan vitjojen varaan, — rikkihöyryt olivat tukehduttaneet hänet.
Suhinana kuului pitkin katsojain joukkoja tyytymättömiä pettymyksen huudahduksia. Raivostuneina ja kuin merkin annettua viskasivat mustatveljekset palavat kynttilänsä roviolle. Oljet leimahtivat ilmiliekkiin, varvut räiskivät, tervatynnyrit rupesivat palamaan ja katoilla olevan yleisön riemuksi täytti koko torin yksi ainoa savun ja tulen sekainen patsas. Mutta tätä riemuhuutoa seurasi kamala tuskanhuuto, jonka päästi Niegels hirrenpäästä. Tuuli oli viskannut liekit hänen puolelleen ja kun hän yritti pelastautumaan ullakon luukusta sisään, olikin tämä tupsahtanut kiini. Hän ei ylettynyt kurottamaan katon harjalle ja jäi käsivarsistaan riippumaan tuossa paahtavassa kuumuudessa. Märkä nahka hänen saappaidensa ympärillä paloi ja kutistui puristaen hänen varpaitaan kuin ruuvipenkki, vaipan solki poltti hänen kaulaansa ja tuli pusersi silmät ulos hänen nokisista kasvoistaan. Punanen parta hiiltyi juuriaan myöten ja kynnet irtausivat sormista. Vihdoin hän tuskasta huudahtaen hellitti hirrestä irti ja putosi maahan, kolistellen matkalla päänsä kylttien rautatankoihin.
Mutta ei ollut siinä aikaa ajatella häntä, joka jo oli kuollut maahan ehtiessään. Kuumuus kiihtyi äärettömäksi. Palaneen kerettiläisen ruumis roikkui mustana möhkälennä tulipunaisista rautavitjoista, kuusiset halot olivat syttyneet palamaan, tuuli kiihtyi ja levitti yltympäriinsä pilvittäin säkeniä ja savua. Munkit, jotka seisoivat lähimpinä, yrittivät pakoon, mutta talojen asukkaat olivat jo hyökänneet pois ikkunain äärestä eikä ollut ketään, joka olisi avannut heille portit. Nihdit seisoivat liikkumattomina, heitä tunki toiselta puolen ahtava ihmisjoukko, joka täytti torille laskevat kapeat kadut ja joka ei voinut päkähtää paikaltaan. Tuli kiihtyi ja hätähuudot kaikuivat yhä korkeammalle. Läheiset talot rupesivat hiiltymään, kyltit syttyivät palamaan ja rautavaakan kello, jonka vitjoja kuumuus oli kutistanut, rupesi surisemaan ja lyömään tunteja ja puolia juurikuin tuomiopäivän lähetessä ja ajan loppuun kuluessa. Kivinen pää Hannu kirjeenmaalarin portin yläpuolella halkesi ja paukahti alas, kattotiilet lohkeilivat ja kalkki irtausi seinistä. Kun tuli vihdoin talttui ja knihdit keihäillään saivat väkijoukkoon avatuksi lomaa, pelastaakseen munkit, makasi likasella lumella yltänään kuolleita ja kuolevia, harmaita kaapuja ja mustia kaapuja.
* * * * *
Mutta kansa, joka myöhemmin keräysi kapakoihin juttelemaan tapahtumasta, tarinoi yhtä ja toista.
— Olipa vahinko, ettei arkkipiispa ollut mukana!