OLAVI. Pois tästä huoneesta tahi käytän väkivaltaa! Pois nämä narripelit! (Potkaisee kumoon vehkeet.)
MARTTI. Menen jos annatte takaisin ne rahat, jotka rouva Kristiina on lahjoittanut kirkolle!
ÄITI. Sitä varten sinä tulit, Olavi, sinä himoitsit minun kultaani? Suo se hänelle, Martti. Olavi, sinä saat kaikki, kunhan jätät minut rauhaan — sinä saat enemmän vielä! Sinä saat kaikki!
OLAVI (epätoivoisesti). Jumalan nimessä ottakaa rahat; menkää, menkää. Minä pyydän!
MARTTI (sieppaa pussin ja lähtee Niilon seurassa). Kristiina rouva. Missä perkele kulkee, on meidän voimamme lopussa! Te nuori mies, kerettiläisenä olette tuomittu iankaikkiseen kadotukseen, lainrikkojana saatte rangaistuksenne jo täällä! Varokaa kuningasta! (Menevät).
OLAVI (lankee polvilleen vuoteen ääreen). Äiti, kuule minua, ennenkuin kuolet!
ÄITI (on pyörtynyt).
OLAVI. Äiti, äiti, jos vielä elät, puhu pojallesi! Anna minulle anteeksi, mutta muuta en voi! Tiedän että olet kärsinyt kokonaisen ihmiselämän minun tähteni, olet rukoillut Jumalaa, että minä kulkisin hänen teitään. Herra on kuullut sinun rukouksesi; tahdotko nyt että minä teen turhaksi koko sinun elämäsi, pyydätkö minun hajoittamaan tämän rakennuksen, joka sinulle on maksanut niin paljon vaivaa ja kyyneleitä tottelemalla sinua? Anna minulle anteeksi.
ÄITI. Olavi, minun sieluni ei enää kuulu tähän maailmaan, puhun sinulle haudan takaa — palaa takaisin, katkaise ne saastaiset siteet, jotka ruumiisi on solminut, ota jälleen se usko, jonka minä olen sinulle opettanut, ja minä annan anteeksi!
OLAVI (epätoivon kyynelissä). Äiti, äiti!