KRISTIINA (sammuttaa itse huomaamattaan kynttilät).
OLAVI. Mitä sinä teet, ystäväni?
KRISTIINA. Onhan jo täysi päivä? (Lauri katsahtaa Olaviin.)
OLAVI. Minun äitini on kuollut, Kristiina!
KRISTIINA (lähestyy Olavia lempeänä vaan kylmän osaaottavana, ojentaa otsansa suudeltavaksi). Valitan suruasi, Olavi! (Menee.)
(Vaitiolo. Lauri ja Olavi katsovat ensin Kristiinan jälkeen, senjälkeen toisiinsa.)
LAURENTIUS. Veljenäsi ja ystävänäsi pyydän Olavi: älä riehu, kuten olet tehnyt.
OLAVI. Tunnen tuon puheesi! Se, joka on pannut kirveen puun juurelle ei hellitä, ennenkuin puu sortuu. Kuningas on pettänyt yhteisen asiamme, minä otan sen nyt ajaakseni.
LAURENTIUS. Kuningas on viisas!
OLAVI. Hän on ahne, petturi ja aatelinsuosija. Ensin hän käyttää minua koiranaan, sitte potkaisee minut luotaan!