Ammatin vanhimman talossa, vanhassa ränstyneessä keittiössä oli Boo seuraavan päivän aamupäivällä lukon takana valmistamassa mestarinäytettään, jota häntä ei voitu kieltää tekemästä, mutta joka ei kuitenkaan voinut hankkia hänelle oikeutta harjoittaa kannunvalajan ammattia kaupungissa, koska, kuten edellä on mainittu, mestarien lukumäärä sai olla ainoastaan neljä eikä kukaan näistä ollut yöllä kuollut, huolimatta niistä rajuista rynnäköistä, joita he itse olivat tehneet henkeänsä vastaan. Tutkittavan oli valettava pullo, vati ja kannu, mutta kahden ensinmainitun esineen teosta oli Boo saanut vapautuksen, koska hänen taitonsa niiden valmistamisessa oli tunnettu.
Liedellä palavan hyvän sysivalkean ääressä seisoi Boo ja piti sulatintaan sopivassa lämmössä. Valumuotti, jonka hän oli tehnyt savesta, oli kääritty märkiin riepuihin; huonolla puntarilla hän punnitsi lyijyä ja tinaa, jotka pani sulattimeen. Aine suli pian yhteen ja muodosti tasaisen pinnan; muotti täytettiin sulalla metallilla, ja jonkun hetken kuluttua oli kannu valettu. Sorvissa hän sitten silitti saumat, ja hohkakivellä tehtiin metalli kiiltäväksi kuin hopea. Kannu oli valmis ja antoi kirkkaasti kilahtavan äänen.
Kaksi tuntia oli vielä jäljellä, ennenkuin hänet piti laskettaman ulos ja hänen työnsä otettaman arvosteltavaksi. Hän istahti jakkaralle levähtämään ja rupesi tarkastelemaan teostaan. Tässä oli pantu alulle uutta vanhassa ammatissa. Ammoisista ajoista olivat kannut olleet korkeita ja suupuolestaan hyvin kapeita, mistä oli johtunut se haitta, ettei niitä käynyt pyyhkiminen sisäpuolelta tai että se saattoi tapahtua vain suurella vaivalla, kun käsi ei mahtunut sisälle pyyhkeen mukana. Seuraus olikin, että kannut eivät koskaan olleet puhtaita. Ainoa parannustoimenpide, mihin oli aikojen kuluessa ryhdytty, oli lyijyn käyttämisen kielto. Mutta tämä oli vain aiheuttanut sen haitan, että astiat olivat käyneet kalliimmiksi, parantamatta itse asiaa sanottavasti.
Nyt oli Boo ratkaissut pulman sangen yksinkertaisella tavalla. Jotta kannua kävisi peseminen sisäpuolelta, oli hän muuttanut sen muotoa ja tehnyt sen laajempisuiseksi, niin että käsi mahtui sisään; saadakseen astian halvemmaksi oli hän pannut lyijyä tinan sekaan; mutta saadakseen sen kirkasääniseksi oli hän käyttänyt uutta, kylmävalannaksi nimitettyä työtapaa, joka perustui siihen, että valumuotti pidettiin märillä rievuilla kylmänä, ja joka poisti sen ainoan haitan, minkä lyijyn käyttäminen saattoi tuoda mukanaan.
Boolla oli niinmuodoin syytä olla tyytyväinen uutuuteensa, vaikkei hänellä ollutkaan suuria toiveita, että saisi vanhat sen hyväksymään.
Kun aika oli kulunut, kuului joku työntävän avaimen lukkoon ja ovi aukesi. Ammatinvanhin astui sisään, seurassaan sällienvanhin, jonka tuli kantaa mestarinäyte raastupaan, missä se oli tarkastettava. Ammatinvanhin ei ollut iloinen; ainakin oli hänen kasvoillaan hirveitten mielenliikutusten ja pahojen unien jälkiä, mahdollisesti yövalvonnan ja humalan vaikutuksia. Mestarinäyte peitettiin liinalla, ja sitten alettiin astua raastupaan, ammatinvanhin edellä, sällienvanhin perässä ja viimeisenä Bosse hyppien kuin harakka kainalosauvojensa varassa.
Katupojat seisoksivat kulmissa ja näyttelivät kieltään Bosselle, joka vastasi ainoastaan roiskauttamalla kainalosauvallaan katuojasta semmoisen ryöpyn, että ilvehtivä parvi katosi porttikäytäviin.
Raastupaan tultua sai Bosse viittauksen jäädä etehiseen, missä ovenvartija istui. Pormestari ja kannunvalaja-ammattikunnan kolme mestaria olivat ammatinvanhinta vastassa. Kun ovi jätettiin puoliavoimeksi, saattoi Bosse kuulla mitä puhuttiin sen takana suuressa salissa. Pormestari alotti:
— Mitä peevelin peliä tämä on! Tulla muka suorittamaan mestarinäytettä, vaikkei ole avointa paikkaakaan! Vaivaamaan ihmisiä joutavalla! Pitänee näpsäyttää nenälle niitä, etteivät täällä juoksentele milloin vaan. Esille mestariteos, niin katsotaan sitä jotta saatana vieköön! Vedä pois rääsy!
Sällienvanhin nosti liinan, ja siinä nyt oli pöydällä Bossen mestarinäyte.