— Niin, tavallisissa tapauksissa, mutta ei kylmävalantaa käytettäessä, sanoi Paavali mestari.
— Kylmävalantaa? Kylmää valantaa! — Pidelkää minusta kiinni! kirkui ammatinvanhin. — Kaatakaa päähäni sangollinen vettä, iskekää suonta korvan takaa; olenko menettänyt järkeni, vai onko Paavali tullut hulluksi? Joko nyt käy valaminen kylmää tinaa? Sitä kai hän kävikin viime kesänä Saksassa oppimassa?
— Kylmää tinaa ei valeta, vastasi Paavali mestari, mutta valetaan kylmiin muotteihin.
— Vieköön piru teidän muottinne ja uutuutenne! Ja minua kummastuttaa, että sinä, Paavali, vanha järkimies, voit puuttua mokomiin metkuihin. Ota sinä Bossesi pyttyineen ja mene kotia ja opeta hänet tekemään kunnollista työtä ja tule sitten takaisin, kun voit saada kunniata hänestä, mutta älä enää toiste laske nulikoita esille, lopetti ammatinvanhin kokouksen.
Paavali mestari koki vielä tehdä vastaväitteitä, mutta turhaan. Uutuus hylättiin, koska se oli uusi ja tarpeeton. Kun ei käynyt epääminen eräitä sen hyviä puolia, selitti toinen vaiti-olleista mestareista tavaran kelvottomaksi, koska se oli väärennetty lyijyllä, ja niin oli asia päätetty.
Paavali mestari, jonka palveluksessa Bosse oli ja joka oli suotta vaivannut ammattikuntaa ja pormestaria, tuomittiin tarjoamaan aamiaisen raastuvankellarissa, mutta Bosse sai mennä kotiin.
Hänen olisi oikeastaan pitänyt olla pahoillaan, mutta hänen luonteensa ei ollut lainkaan siihen taipuvainen, ja hän oli niin monta vuotta taistellut typeryyttä vastaan, ettei hänellä ollut suuria toiveita sen paranemisesta, kun lähti koetta suorittamaan.
Tullessaan raastuvanportille hän näki suuren väenpaljouden, joka huhun johdosta oli odottanut saadakseen tervehtiä uutta mestaria. Mutta kun ihmiset näkivät sällin tulevan yksinään, kannu kädessään ja ilman mitään uuden arvon merkkejä, niin he vimmastuivat, että olivat turhanpäiten seisoksineet odottamassa. Jotkut vihelsivät, toiset hyssittivät, mutta Boo, joka ei ollut tottunut suosionosoituksiin, selviytyi hyvin; hän pani kannun päähänsä, pisti kielen ulos suustaan, pyöritti silmiään ja astua köpitti väkijoukkoon, joka oitis huomasi kohtauksen hullunkurisuuden ja rupesi nauramaan. Remuavan joukon seuraamana Boo vetäytyi muutamaan olutkapakkaan. Sisälle päästyään hän pani kannun eräälle pöydälle ja istuutui viereiselle penkille.
— Olutta tänne! hän huusi piialle.
— Kas, miten mainio kannu, sanoi Metta.