Suuri oli suru Etelävuorilla, melkein yhtä suuri kuin hänen isänsä kuollessa. Ei teurastajakaan huolinut ostaa elukkaa, joka oli niin kurjassa tilassa. Ämmä itki ja tappeli kaksi päivää. Sitten hän kuivasi kyyneleensä ja alkoi suolata lihaa, täyttää makkaroita ja survoa keuhkohakkelusta. Ja lihaa siellä syötiin jok'ikinen päivä, ja murhe oli raskas; ei olisi luullut, että lihapäivien pito kävi niin raskaaksi. Väliin täytyi ämmän nousta rusikoimaan Bossea purkaakseen surunsa ilmoille, ja poika otti vastaan vaieten, koska tiesi sen tyynnyttävän muoria. Eräänä päivänä, kun liha oli lopussa ja maito niinikään, istuivat Bosse ja hänen äitinsä töllin edustalla katsellen alhaalla syvänteessä pauhaavaa kaupunkia. Ja he olivat hyvin pahoilla mielin. Silloin he näkivät miehen tulla kapuavan mäkeä ylös. Se oli siististi puettu mies, jolla oli ymmärtäväiset silmät ja punainen parta. Bossen nähtyään hän tuli hyvin iloiseksi.
— Mine ole niin iloinen ette nehde teme kiselli! Mine ole juossut kaikki paikkat ja hakenut hentte! Ah, herra Jeesus, kuinkka raskas on kulkke teele! No, Bosse, minula on yksi geschäft josta puhua. Teme on kai teiden eitti, na, hen saa kuula.
Bosse pyysi kauppiasta istumaan ja valmistihe kuuntelemaan.
— Kas niin: mine ole kauppamees Algut ja kauppita kannuja, jotka mine ole ottanut Lübekiste!
— Vai niin, sieltäkö ne ovat kotoisin? keskeytti Bosse.
— Niin, mine osta ne sieltte! Mutta ne tule minule liikka kallis!
Sanoka pois, miste hinnasta te tahto tehde minule semmone kannu?
— Kuulkaas, kuka se on sanonut, että minä tahdon tehdä mitään kannuja? sanoi Bosse.
— Minä olen, puuttui äiti puheeseen ja päästi syvän huokauksen, joka tuntui nousevan äskettäin manalle menneen syvästä haudasta.
— Na, kas niin! Ja mite teme mees tahto kannusta?
— Pooli eeri, vastasi Bosse.