Bossen oli määrä yösijan ja ruoka vähän korvaukseksi paimentaa lehmää sillaikaa kuin muori oli pyykkirannassa. Sen vaivan helpottamiseksi hän oli keksinyt, että elukan sopi sitoa johonkin kiveen kiinni; mutta kun tämä oli vastoin eukon periaatteita ja vastoin kaikkea järkiperäistä karjanhoitoa, koska luontokappaleen siten kävi mahdottomaksi valita parhaita paloja kehnolta mäkilaitumelta, niin näki Bosse kohta olevansa siinä asemassa, että täytyi loikkia pitkin mäkiä, mikä oli hänelle varsin hankalaa. Mutta nyt tänä aamuna, se oli kaunis syysaamu, oli tuo siunattu eläin syönyt makonsa oikein täyteen ja laskeutui sammalelle märehtimään mitä oli kiireissään ahtanut sisäänsä. Bosse käytti hyväkseen iloista tilaisuutta, heittäytyi maahan ja vaipui mietiskelyyn. Hän ajatteli ensin miten onnellista olisi kyttyräselkäiselle tässä matoisessa maailmassa, jos lehmät voisivat syödä maatessaan; nehän saattaisivat hiljalleen ryömiä eteenpäin, sikäli kuin olivat syöneet maan puhtaaksi, eikä niiden tarvitsisi nousta jaloilleen ja kulkea kaula ojona; eikä hän käsittänyt, miten nämä eläimet sietivät, että veri oli myötäänsä päässä, kun ne kulkivat laitumella syöden. Sitten hän ihmetteli, miksi Jumala antoi saksalaisten myydä tinakannuja, vaikkei hän, joka oli kyttyräselkäinen, saanut sitä tehdä. Sitten hän katseli yli merenlahden ja laivarannan, missä oli monta laivaa, mastoissa Saksan ja Lyypekin liput, ja hän kysyi itseltään, tokko saksalainen oli varastanut hänen kannunvalimensa. Tähän kysymykseen hän vastasi empimättä myöntävästi; mutta kärsityn vääryyden tuottama tuska lieveni melkoisesti, kun hän ajatteli sitä vahinkoa, mikä koitui hyvinarvoisalle kannunvalaja-ammattikunnalle.
Hän oli kiertänyt nuoran lujasti oikean kätensä ympäri ja lojui mukavasti selkä vasten kiveä. Lehmä märehti niin yksitoikkoisesti, aurinko paistoi niin lämpimästi, kivi osui olemaan paksun sammalpeitteen vuoksi niin pehmeä, ja Bosse oli niin väsynyt, seisottuaan koko edellisen päivän kojupöydän kupeessa, että hän vaipui hyväätekevään uneen. Ja hän näki ihmeen kaunista unta lehmästä, joka makasi vuoteessa lakanain välissä ja söi puna-apilaa ja ryyppäsi välillä renskaa tinakannusta, jossa oli viisikolmatta prosenttia lyijyä, ja sitten tuli käärme ja mateli päänaluksen poikki, mutta kun Bossen piti ottaa se kiinni, niin se luikersi sormien välistä ja katosi Lyypekin lippuun, ja meni sen tien, ja kuului kuin olisi päästetty kokonainen pyykki neljännestä kerroksesta maahan, ja sitä seurasi hirmuinen kirvely selässä, niin että Bosse heräsi.
— Missä lehmä on? kirkui ämmä, joka seisoi kainalosauva kohotettuna lyöntiin.
— Tuolla se makaa, sanoi Bosse vetäen nuorasta, mutta nuora oli poissa.
— Missä se on? sähisi vanhus.
Niin, nyt Bosse tiesi, missä se oli. Voi surkeutta; tuskin kolmen sylen päässä oli jyrkänne, ja siellä se virui. Bosse konttasi nelinryömin reunalle ja katsoi äkkisyvänteeseen.
— Onko se siellä? kuiskasi eukko.
— Siellä on, vastasi Bosse allapäin.
— No?
— Ei taida olla hengissä. Näyttää siltä kuin olisi haljennut.