— Mi te sine vahta? sanoi saksalainen, jota Bossen katseet alkoivat kiusata.
— Sinua kai! vastasi Bosse.
— Tahto sine osta kannu?
— Ei mine tahto mi te osta, vastasi Bosse.
— Mene pois sitte!
Bosse jäi koko aamupäiväksi katselemaan saksalaista.
— Mitä sinä odotat? kysyi Bosselta muuan raudankantaja.
— Rumpalia, hän vastasi.
Ei kuulunut mitään rumpalia, mutta raastuvassa oli sentään ollut aika vilkasta. Kannunvalajain ammatinvanhin oli rientänyt pormestarin luo kiukusta puhisten ja vaatinut rumpalin väliintuloa, jotta luvaton ammattikunnan oikeuksien loukkaaminen estyisi. Pormestari oli hänkin raivonnut, mutta selittänyt, ettei mahtanut asialle mitään, kun saksalaisilla oli omat erikoiset, kuninkaan vahvistamat kaupankäyntioikeutensa; hän saattoi ainoastaan neuvoa olemaan vaiti ja ilmaisematta tyytymättömyyttä, koska se vain antaisi saksalaisille yhden hauskuuden lisää.
Kun myymälä illalla suljettiin, meni Bosse kotia äitinsä luo Etelävuorille ja mietiskeli näkemiään ja kuulemiaan; ja yöllä uneen mennessään hän tuumi itsekseen: "Piru vieköön, kuinka ne olivat minun kannujeni näköisiä!"