— Na, anttako poolitoista eeri?
Josef kirjoitti paperilleen hiukan lisää ja vastasi sitten:
— Onkko se prifaatigeschäft vai kumppanigeschäft?
— Se ole prifaati.
— Na, sitte mine antta poolitoista.
Kun kauppa oli tehty, läksi Algut kaupungille etsimään Bossea. Tämä oli silloin vankilassa eikä tavattavana. Algut otti sitten kannunsa ja meni erääseen kauppalaivaan, joka oli valmiina lähtemään Lyypekkiin. Laivassa hän teki sopimuksen, että saksan oli tilattava Lyypekistä tuhat kannua myötäseuraavan mallin mukaan ja oitis lähetettävä ne tänne, mutta antoi lisäksi määräyksen, että valajan tuli sekoittaa tinaan hiukan enemmän "liiji". Laiva lähti ja viipyi kuukauden päivät.
Tämä kaikki tapahtui saksalaisen kuninkaan Kristoffer Baijerilaisen hallitessa, joka ruotsalaisten tavanmukaisen keskinäisen kateuden johdosta oli sattunut pääsemään valtaistuimelle, koska mieluummin otettiin kuninkaaksi ulkomaalainen mies kuin suostuttiin valitsemaan kotimainen, aivan kuin sammakot, kun saivat haikaran kuninkaakseen. Tämä kuningas, joka tietenkin oli vailla kaikkia isänmaallisia tunteita uutta maatansa kohtaan, hallitsi sitä kuin suurta kuninkaankartanoa, pitäen maanomistajia arentilaisina ja jaellen kruunun omaisuutta maanmiehilleen, saksalaisille. Mutta saksalaiset saivat myöskin erioikeuksia melkein kaikkeen, etenkin vapaaseen kaupantekoon maassa. Nämä erioikeudet loukkasivat useinkin aikaisempia, Ruotsin miehille kalliista myytyjä oikeuksia, ja koko kauppa ja liike joutui pian saksalaisten käsiin. Nämä saksalaiset taas, jotka näkivät sekä kummastellen että mielikseen, miten nöyrästi siivot ruotsalaiset käyttäytyivät muukalaisten sorron alaisina, kohtelivat maan asukkaita kuin tyhmiä barbaareja, jotka eivät pystyneet hoitamaan omia asioitaan; kävivätpä nämä muukalaiset pian niin kopeiksi, että pitivät itseään maan todellisina hyväntekijöinä. Eivätkä he koskaan väsyneet kerskaamaan "hyvistätöistään", joita muka olivat tehneet köyhälle maalle, ja vaativat usein röyhkeästi kiitollisuutta.
No niin; Bosse maleksi eräänä aamuna kaupungilla. Hänen rahansa olivat lopussa, eikä hän ollut ihan yhtä hilpeä kuin tavallisesti. Miten olikaan, joutui hän saksalaisten puotien tienoille merenrantaan. Siellä oli aika melu: rautakanget kalisivat, vitjat rämisivät, koirat haukkuivat, kantajat kirkuivat; mutta kaiken tämän pauhinan keskeltä hän erotti laulun, joka kummastutti häntä tavattomasti ja sai hänet heristämään korviaan.
— Kannuja, kannuja, kuka osta kannuja?
Bosse ei uskonut kuulleensa oikein ja läksi harppailemaan läpi väkijoukon, joka tungeksi katupuodin ympärillä. Lähemmä tultuaan hän näki myymäkojusta pistävän esille riu'un, jossa riippui viisi kiiltävää tinakannua, hänen oman mallinsa mukaisia. Hän pujottelihe vähitellen likemmäksi, kunnes pääsi myymäpöydän luo. Sen ääreen hän jäi seisomaan nojaten kyynärpäähänsä ja katseli tarkoin ja hellittämättä kauppiaan silmiä. Saksalaisella oli koko koju täynnä kannuja, ja hän möi aika vauhtia.