Asema kävi yhä tukalammaksi, työttömiä sällejä kuljeksi kaduilla pitäen rähinää. Verstaiden ikkunat lyötiin säpäleiksi. Eräänä yönä tehtiin hyökkäys saksalaisten puoteihin, mutta metelöitsijät vangittiin ja pantiin tyrmään. Koko kaupunki oli kapinassa.
Vihdoin, eräänä aamuna, herätti kaupunkilaisten huomiota uusi ja odottamaton näky. Paavali mestari, Bossen entinen isäntä, oli pistänyt ikkunastaan ulos pitkän seipään, jossa riippui kuusi uutta "lyypekinmallista" kannua, ja koko hänen ikkunalautansa oli täynnä samanmoisia. Itse hän seisoi myymäpöydän ääressä huutaen kaupaksi "Lyypekin kannuja, puhtaasta tinasta tehtyjä, hinta äyri ja neljännes".
Saksalaiset olivat nujerretut. Kaikki ostajat ryntäsivät Paavali mestarin puotiin, mistä sai puhtaasta tinasta tehtyjä Lyypekin kannuja.
Mitä ahneus, ylpeys ja isänmaallisuus eivät olleet ennen saaneet aikaan, sen teki nyt kaikkivoipa kateus.
Seuraavassa vuosineljänneskokouksessa ammatinvanhin piti puheen, jota asiakirjat tosin eivät ole jälkimaailmalle säilyttäneet, mutta joka siitä huolimatta ansaitsee tulla kerrotuksi.
Ei ollut ensi kerta — hän lausui — kun ihmiskunta, oli joutunut surullisen näytelmän todistajana näkemään, miten vuosisatoja kestänyt ja koeteltu sai väistyä uudistuspuuhien ja keinottelun tieltä. Tuskan tuntein sanoi puhuja tänä päivänä laskevansa isänmaan alttarille uhrinsa kieltäessään itseltään ja ammattikunnaltaan oikeuden valmistaa sellaisia tinakannuja, joita ei käynyt peseminen (näin ei hän sanonut, mutta se oli ajatus); murhemielin, mutta ilman katkeruutta hän nyt heitti maahan aseensa tukalassa taistelussa, mutta teki sen lujasti luottaen siihen, että tulevaisuus oli antava hänelle tunnustuksen siitä itsepintaisuudesta, millä hän oli vastustanut päälletunkevaa tulvaa, joka uhkasi niellä yhteiskunnan ja hukuttaa sen jaloimmat harrastukset, puhtaimmat pyrinnöt ja parhaat toiveet. Hän ei voinut lopettaa muuten kuin lausumalla toivomuksen, että tulevaisuus osoittaisi vanhojen olleen oikeassa, sillä rimpuiltiinpa täällä miten tahansa ja vääristeltiin asioita, pysyy kuitenkin ikuisesti totena, että vanha on vanhin.
Paavali mestari tunsi tarvetta vastata muutamin sanoin siihen erinomaisen asialliseen ja tyystin harkittuun puheeseen, jonka ammatinvanhin äsken oli aikaansaanut.
Hän lausui palavimman toivonsa olevan, että ihmiskunta saisi alati nähdä ikivanhan — mikä, kuten tunnettua, on ylen taipuvainen muuttumaan mädännykseksi — väistyvän paremman tieltä, joka tilapäisesti usein sattuu olemaan uusi. Nähtiinhän miten ruoho mätäni joka vuosi, miten ihmiset ja eläimet mätänivät vuosisadassa; tosin nähtiin satavuotisia puita, mutta niissä olikin sisus mätä, jos tarkkaan katsoi. No niin, surrako piti? Ei suinkaan! Mätäneminen loi uutta elämää; mätäneminen oli vain ylösnousemuksen toinen muoto. Jos nyt, ennenkuin mentiin ottamaan vastaan sitä, mikä oli välttämätöntä, tahdottiin verhoutua ylpeyden ja valheellisen omanvoitonpyytämättömyyden ryysyihin — niin olkoon menneeksi, se tehtiin häpeän peitteeksi, ja siihen ei Paavali mestari tahtonut monta sanaa tuhlata. Siirtyäkseen sitten asiaan tahtoi Paavali mestari sanoa toden sanan, vaikka se kirvelisikin ylpeyttä. Eivät joutuneet ammatinvanhin ja ammattikunta keinottelijain eikä isänmaankavaltajien uhreiksi, vaan kukistuivat ihan yksinkertaisesti omaan kateuteensa. Kaikki läsnäolijat tiesivät, että kannut, joita nyt myytiin "lyypekkiläisten" nimisinä, olivat tukholmalaisen Boo sällin keksimiä. Eikö totta?
Ammatinvanhin väänsi naamansa suunnattomaan irvistykseen ja sai suustaan vain hyvin paljon sanovan sanan: "Äss!"
Nigels mestari haukotteli ylenkatseellisesti: "Vai Bossesta puhumaan!"
Ja sällit hihittivät: "Meidän Bosse."