Lorun lopuksi tuli, että Bosse hölkytti rantaan Algutin ja Josefin luo, vieläpä varsin hyvissä ajoin. Hänet vietiin takatietä konttorista aittaan ja sieltä edelleen kellariin, missä hän näki täydellisen tinanvalajan-verstaan sekä sällin, jonka oli määrä avustaa.
Siellä Bosse sitten ryhtyi toimeensa ja valmisti lyypekkiläisiä kannuja, kuten niitä nimitettiin, ja ne menivät aivan erinomaisesti kaupaksi.
Sälli, nimeltä Klaus, oli näöltään semmoinen, joka herättää enemmän mieltymystä kuin luottamusta. Hän oli hyvin opinhaluinen ja koki päästä kaikkien ammattisalaisuuksien perille, otti selkoa vähäpätöisimmistäkin pikkuseikoista ja kyseli samaa asiaa moneen kertaan.
Eräänä päivänä Klaus oli kadonnut. Algut kauppias ei osannut sanoa missä hän oli, eikä hän sitä tiennytkään. Samoihin aikoihin sattui pieni erimielisyys toiminimen Algut & Josefin omistajain välillä. Josef ei tahtonut enää ostaa Algutin kannuja, syystä että ne olivat liian kalliita; hän ei tahtonut maksaa enempää kuin äyrin kannusta. Algut väitti vastaan ja vaati puoltatoista. Silloin Josef peruutti kaupan ja selitti, ettei enää tarvinnut Algutin kannuja. Algut ei sittenkään antanut myöten, vaikkei hänellä ollut mitään kauppa-erioikeuksia, vaan nämä kaikki oli luovutettu Josefille. Viikon päästä Josef avasi lyypekkiläisen kannumyymälän, kun entinen varasto oli loppunut; ja nyt hän saattoi myydä kannuja yleisölle puoleentoista äyriin.
— Ah, sine kavala kettu, sanoi Algut. — Tesse mine neke se Klaus pirun sormen jelkki. Onkko sinula se roisto teele also?
— Minula on, sanoi Josef.
Bosse oli jälleen työtönnä.
Mutta vähitellen alkoi kuulua äänekkäitä valituksia hyvinarvoisan kannunvalaja-ammattikunnan taholta. Moniin kuukausiin ei oltu myyty ainoatakaan kannua, elinkeino oli lamassa, sällejä täytyi erottaa, verstaissa vallitsi levottomuus. Ja tämä kaikki johtui siitä yksinkertaisesta syystä, että ihmiset mieluummin ostivat saksalaisten halvempia ja parempia kannuja kuin ammattikunnan kalliimpia ja huonompia.
Ammatinvanhin ja mestarit sättivät ihmisten huonoa makua, sadattelivat vapaata kauppaa ja toimittivat kuninkaalle anomuksen, jossa pyysivät panemaan maahantuoduille kannuille tullin, jotta ne tulisivat kalliimmiksi ja mahdottomiksi ihmisten ostaa. Mutta kuningas vastasi ainoastaan: tehkää yhtä halpoja ja hyviä kannuja, niin saatte myydä tekin.
Silloin parkaistiin taas. Pitäisikö Tukholman ikivanhan ja taatun kannunvalaja-ammattikunnan luopua traditsioneistaan noudattaakseen päivän oikkuja! Ei ikinä, ennen he kaatuvat kunnian miehinä, kuin vaihtavat työtapaa. Eivätkö esi-isät ole juoneet heidän kannuistaan? Ovat, ja tämä on painava syy! Ja ennen kaikkea, mikä on vielä enemmän, eivätkö nämä kannut ole ruotsalaisia? Ovat! Pitäisikö ne siis vaihdettaman ulkomaiseen rihkamaan. (Kun tähän joku huomautti, että vanhatkin kannut olivat saksalaista mallia ja että Tukholman ensimäinen kannunvalaja oli ollut saksalainen, nimeltä Albrecht Zinn, niin hänet viskattiin kokoushuoneesta ulos.)