— Hyvä herrasväki! keskeytti hänen armonsa. Saanko luvan kysyä: onko tarkotus, että tämä painetetaan?
— On, tietystikin! vastasi pastori.
— Silloin pyydän minä erota johtokunnasta.
— Uskotteko siis, teidän armonne, että seura voisi pysyä pystössä vapaaehtoisilla lahjotuksilla, ellei lahjottajien nimiä painettaisi? Pois se!
— Ja hyväntekeväisyyden tulee siis antaa loistetta ja kunniaa mitä halpamielisimmälle turhamaisuudelle!
— Pois se! Ei niin! Turhamaisuus on pahasta, aivan niin; me käännämme pahan hyväksi, me muutamme sen hyväntekeväisyydeksi, eikö ole hyvä niin?
— On kyllä, mutta emme saa kutsua viheliäistä asiaa kauniilla nimellä; se on ulkokultaisuutta!
— Hänen armonsa on ankara! Sanassa sanotaan, että ihmisen tulee olla anteeksiantavainen; antakaa heille anteeksi heidän turhamaisuutensa!
— Niin, herra pastori, minä annan anteeksi heille, mutta en itselleni! Että toimettomat naiset huvittelevat itseään hyväntekeväisyydellä, se on anteeksiannettavaa, se on hyvä, mutta että he nimittävät kauniiksi teoksi sitä, joka heille on ainoastaan huvitusta, suurempaa huvitusta kuin mikään muu, senvuoksi että siinä on julkisuuden viehätystä, suurimman julkisuuden, mitä on olemassa, nimittäin painosta julkaisemisen, se on häpeällistä.
— Vai niin, puuttui rouva Falk hirvittävän loogillisuutensa koko voimalla puheeseen; tarkottaako hänen armonsa, että hyväntekeväisyys on häpeällistä?