— On kyllä, ystäväiseni, se se on kaikista vanhinta. Ole vaiti nyt, niin saan huumata itseni!
Hän joi absinttinsa ja vaipui selkäkenoon, pää vasten seinää, jossa näkyi pitkä ruskea raita siinä kohdin, missä savu hänen sikaristaan oli noussut niiden kuuden pitkän vuoden varrella, joina hän täällä oli istunut. Auringonsäteet tunkivat ikkunasta huoneeseen, mutta suuret haavat, joitten kevyitä lehtiä iltatuuli leyhytteli, siivilöivät ne ensin, niin että pitkälle seinälle syntyvä varjo muodosti liikkuvan verkon, jonka alimpaan nurkkaan synkän miehen pää, epäjärjestyksessä olevine kiharoineen, loi varjon, joka näytti suurelta hämähäkiltä.
Gustaf oli jälleen istuutunut kuuntelemaan Moran-miestä ja pysyi nihilistisesti hiljaa katsellessaan, kuinka kärpäset tanssivat piiritanssia argandilaisen kattolampun ympärillä.
— Gustaf! kuului hämähäkinverkosta.
— Niin, kaikui kellokaapista!
— Elävätkö vanhempasi?
— Eivät, senhän herra Falander tietää.
— Se on onneksi sinulle se!
Pitkä äänettömyys.
— Gustaf!