Silloin otti hän lapsen ja nousi purjeveneeseen. Ja heti kääntyi vene ja lähti lahdesta.
Kun he purjehtivat kirkonniemen ohi, alkoivat kaikki kellot soida, mutta niin reippaasti ja riemukkaasti.
Ja vene liukui lahdesta ja tuli ulapalle, mistä avomeri näkyi.
Pieni tyttö loisti riemusta, siellä vesi oli niin sinistä ja tyyntä; eivätkä he enään kiitäneet veden vaan pellavankukkien ylitse, joita lapsi poimi ojennettuun käteensä. Ja kukat kumartuivat ja nousivat kuin pienet aaltoset kuiskaillen veneen laitaa vastaan. Äärettömänä näkyi pellavapelto leviävän heidän edessään; mutta sitten kietoutuivat he valkeaan sumuun ja kuulivat oikeata aallonloisketta. Mutta sumun päältä kajahti leivosten laulu.
— Kuinka voivat leivoset laulaa merellä? kysyi pienokainen.
— Meri on niin vihreä, että leivot luulevat sen niityksi, vastasi äiti. Nyt haihtui taas sumu; taivas oli sininen kuin pellavapelto, ja leivot nousivat ilmoihin.
Silloin saivat he nähdä ulkona meressä vihertävän saaren valkoisine santarantoineen, missä valkeisiin vaatteisiin puetut ihmiset kulkivat käsi kädessä. Ja mailleen menevä aurinko valaisi pilarikäytävän kultaista kattoa, jossa valkeat tulet paloivat pyhien uhrimaljojen alla; ja yli viheriöivän saaren kaareutui ruusunpunainen ja kaislanvihreä sateenkaari.
— Äiti, mitä se on?
Äiti ei voinut vastata.
— Onko se taivaan valtakunta, josta kyyhkynen lauloi? Mikä on taivaan valtakunta, äiti?