— Nukkuuko tyttö? kysyi lapsi, joka nyt huomasi vainajan.
— Kyllä hän nukkuu.
— Äiti, onko hän morsian.
— Kyllä hän on morsian.
Äiti tunsi hänet. Tyttö oli sama, joka piti vihittämän juhannuksena, kun merimies tulisi kotiin, mutta kun merimies kirjoitti voivansa tulla vasta syksyllä, murtui tytön sydän, sillä hän ei tahtonut odottaa syksyyn, jolloin puut pudottivat lehtensä ja myrskyt alkoivat soida. Hän oli kuunnellut kyyhkysen laulua, ja oli ymmärtänyt sitä. Kun nuori äiti nyt lähti, tiesi hän, mihin hän menisi.
Hän asetti luotaan raskaan vasun veräjän ulkopuolelle ja otti lapsen syliinsä; suuntasi askeleensa lähimmälle niitylle, joka eroitti hänet rannasta. Kokonainen kukkaismeri suhisi ja kuiskasi hänen valkean hameensa liepeissä, joka värjäytyi kaikenlaisista siitepölyistä; kimalaiset, mettiset ja perhoset kohottivat siipiään ja lentelivät edellä laulaen yhtenä ainoana kirjavana kultapilvenä. Hän kulki alas rantaan kevein askelin.
Silloin huomasi hän lahdella valkoisen purjeveneen tulevan pingotetuin purjein suoraan laituria kohden, mutta ketään ei näkynyt peräsimessä. Ja hän kahlasi yhä kauemmaksi kylpien kukissa ja kukkaistuoksussa, niin että hänen valkoinen hameensa näytti kukkaissaralta mutta paljon hienovärisemmältä.
Alhaalle rannan piilipuiden väliin seisahtui hän; siellä oli linnunpesä rungon ja oksan välissä; ja kun puu keinui iltatuulessa, kiikutti se kolmea pientä untuvapoikasta, joita pienokainen heti tahtoi taputella.
— Lapsukaiseni, sanoi äiti; älä koskaan koske linnunpesiin.
Ja juuri kun he seisoivat rantakivillä, laski valkea vene maihin, aivan heidän jalkojensa juureen, mutta veneessä ei ollut ainoatakaan ihmistä.