— Minä tahdon mennä kotiin!
Äiti nousi. Hän näki etäällä nuorien koivujen pilkoittavan kunnaan takaa; kun hän niitä katseli, alkoivat puut liikkua ja kävellä. Silloin ymmärsi hän, että siellä oli ihmisiä, jotka olivat taittaneet koivunlimoja juhannuslehtimajoja varten; ja hän suuntasi tiensä sinne saadakseen vettä.
Kulkiessaan sinne huomasi hän tiellä pienen tuvan viheriäisen aitauksen sisällä valkoisine veräjineen; ovi oli auki ja näkyi niin ystävällisesti kutsuvan sisään. Hän kulki veräjän kautta ja tuli puutarhaan, missä kasvoi pioonia ja akaleijoja. Nyt huomasi hän, että uutimet oli laskettu ikkunoiden eteen; ja ne olivat kaikki valkoisia. Mutta eräs yliskamarin ikkuna oli auki, ja kahden palsamikukan välistä ojentautui valkoinen käsi viuhtoen valkoisella huivilla ikäänkuin se olisi viuhtonut jollekin pois matkustavalle.
Hän kulki kuistille; korkeassa ruohikossa oli vihannista myrtinoksista ja valkoisista ruusuista solmittu seppele. Mutta se oli liian iso morsiusseppeleeksi.
Hän astui eteiseen ja kysyi, oliko ketään tuvassa.
Kun ei vastausta kuulunut, astui hän tupaan. Lattialla seisoi kokonaisen kukkaismetsän keskellä musta hopeajalkainen ruumiskirstu. Ja kirstussa makasi nuori tyttö morsiuskruunu päässä.
Huoneen seinät olivat mäntylaudoista ja vain öljyvernissalla sivellyt niin, että kaikki oksat näkyivät. Ja soikeissa oksanreijissä näkyivät tummat poikkisahatut oksat kuin silmäterät.
Lapsi huomasi ensin ihmeelliset seinät ja sanoi:
— Äiti, katsos kuinka monta silmää!
Niin, siellä oli kaikenlaisia silmiä; isoja, kaunopuheisia, vakavia; pieniä, tuikkivia lapsensilmiä, joiden silmäreijät hymyilivät; oli pahoja silmiä, jotka paljastivat liiaksi silmänvalkuaista; avonaisia, valvovia silmiä, jotka katsoivat sydämen syvimpään, ja siellä oli iso, lempeä äidinsilmä, joka katseli rakkaasti kuollutta tyttöä; ja silmästä riippui kirkas, männynpihkainen kyynel, joka laskevan auringon säteissä kimmelsi punaisena ja vihreänä kuin jalokivi.