— Äiti, minä olen niin väsynyt.
— Niin minäkin olen, lapsukaiseni, mutta meidän täytyy etsiä vettä juodaksemme.
Ja he kulkivat talosta taloon; mutta kaikkialla olivat ovet suljetut; eikä lapsi voinut kävellä enään, sillä sen pieni jalka oli väsynyt niin että se ontui. Kun äiti näki pienen kauniin vartalon kallistuvan, väsyi hänkin ja asettui istumaan tienvarrelle ottaen lapsen syliinsä. Ja pienokainen nukahti.
Silloin alkoi kyyhkynen laulaa syreenipensaissa; ja se lauloi taivaan valtakunnan ilosta ja maan ikuisesta surusta ja tuskasta.
Mutta äiti katseli nukkuvaa lastaan ja sen pieniä kasvoja; niitä ympäröi valkopitsinen huntu, joka muistutti valkoteräistä liljaa.
Hänellä oli mielestään taivaan valtakunta sylissään.
Mutta lapsi heräsi ja pyysi juomaa.
Äiti oli yhä vaiti.
— Minä tahdon mennä kotiin, äiti, valitti pienokainen.
— Samaa, hirveätä tietäkö takaisin? Ei koskaan! Mieluummin menen minä järveen, vastasi äiti.