Sillalla oli jotain raskasta, niin että se parkui, ja muutamat miehet alkoivat laulaa:
— Hei, käykää kiinni! — Hei, juu! junttanpoo! — Hei, yht'aikaa!
Hei, juu, junttanpoo! Hei, harvakseen! — Junttanpoo!
Nyt tapahtui jotakin vallan kuvailematonta. Ensin kuului ikäänkuin kuusikymmentä taalaalaista olisi puhkonut puuta: sitten aukeni veteen kuoppa, joka ulettui pohjaan saakka; ja kolmen kiven välissä seisoi musta kaappi, joka lauloi ja soitti niin, että helisi ja kilisi aivan kivinilkan ja hänen poikansa lähellä, ja he uivat syvyyteen.
Nyt kuului ylhäältä kirkuva ääni:
— Kolme syltä vettä! Ei se käy päinsä! Antaa sen olla, ei maksa vaivaa kiskoa ylös tätä vanhaa rämppää, sen korjaus maksaisi enemmän kuin minkä väärtti se on.
Vuorimestari puhui, sillä hänen pianiinonsa oli pudonnut veteen.
Sitten oli hiljaista; iso punakala porhalsi tiehensä ruuvievineen, ja sitte oli vielä hiljaisempaa. Mutta kun aurinko oli mennyt mailleen, alkoi tuulla; musta kaappi alhaalla liekometsässä keinui ja jyskyi kiviä vasten; ja joka jysähdyksestä se soinnahti, niin että lähitienoon kalat tulivat uiden katselemaan ja kuuntelemaan.
Ensimmäisenä tuli kivinilkka katselemaan; ja kun se saattoi kuvastella itseään kaapista, sanoi se: "Se on kuvastinkaappi!"
Se oli järkiperäistä puhetta, ja sentähden sanoivat kaikki: "Se on kuvastinkaappi!"
"Sitten tuli tokanpoika ja haisteli perin pohjin kiinnijääneitä kynttilänjalkoja, joiden putkissa oli vielä palamatta jääneitä kynttilänpätkiä. Tämä kelpaisi syötäväksi, sanoi se, jollei vain olisi noita siimanpäitä." Sitte tuli isoturska ja asettui polkimelle; mutta silloin jymisi kaapin sisusta, niin että kaikki kalat pakenivat.